Teksti Hanna Kuusela
Hovioikeus asetti Matti Vanhasen yksityisyyden kirjailijan vapauden edelle. Uhkaako päätös sananvapautta? Vai onko jo aika tunnustaa, että kulttuuri on teollisuutta ja kirjailija ei välttämättä eroa sensaatiolehden toimittajasta?
Hovioikeuden tuore päätös Susan Ruususen ja Matti Vanhasen tapauksessa on närkästyttänyt kirjallisuusihmisiä. Oikeus tuomitsi Ruususen ja hänen kustantajansa Vanhasen yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. Kirjallisuuspiirit tulistuivat: sananvapauden ja kirjallisuuden nähtiin kärsivän.
Kannattaisiko tapausta kuitenkin lukea myös toisin?
Hovioikeuden päätös saattaa nimittäin päivittää tarpeellisella tavalla käsitystämme kirjallisuudesta ja sille annetuista vapauksista. Ehkä kirjallisuus ei nykyisellään ansaitsekaan oikeutta sanoa mitä vain ja kenestä vain – yksityisyydestä ja seurauksista piittaamatta. Ehkäpä hovioikeus oli oikeilla jäljillä todetessaan, että ”sukupuolielämästä, intiimeistä tapahtumista tai lasten tunteista ja käyttäytymisestä kirjoittamista ei ole pidettävä hyväksyttävänä”.
Miksi näin voisi ajatella? Eikö kirjallisuus saa enää puhua ihmisistä?
Kirjallisuuden uskotaan yleisesti olevan jotain ylevämpää kuin markkinahyödyke, juoru, poliittinen ase tai vallankäytön väline. Skandaalijulkisuuden ja kulttuuriviennin aikakaudella kirjallisuus pystyy kuitenkin yhä harvemmin lunastamaan että lupausta.
Kirjasta tulee menestys yleensä silloin, kun se on median kannalta tarpeeksi kiinnostava. Tämän oli huomannut ja ymmärtänyt myös hovioikeus, jonka mukaan Ruususen ”nopea julkaisemistapa ja mainostaminen viittaavat sensaatiolehdistön tapaan suurta yleisöä kiinnostavien henkilöiden yksityiselämää koskevien tietojen julkaisemiseen.”
Suomalainen kulttuuripolitiikka taas pohjaa tällä hetkellä kulttuuriviennin ja kulttuuriteollisuuden ajatuksille. Tällöin myös kirjasta tulee kulttuuriteollisuutta, jota pitää viedä ja markkinoida ja josta etsitään taloudellista kasvupotentiaalia. Hovioikeus huomautti, että Ruususen ”kirjaa on markkinoitu julkisuudessa ennen sen julkaisemista muun muassa tiedotustilaisuudessa ja se on herättänyt laajaa yleistä mielenkiintoa myös tiedotusvälineiden piirissä”. Kirja on siis yhä useammin ennen kaikkea tavara, jota ostetaan ja myydään ja jota julkaistaan kaupallisin perustein.
Jos näin on, myös kirjallisuudelle annettuja vapauksia lienee syytä tulkita uudelleen.
Kirjallisuuden ystävät vastaavat tietysti tällaiseen kritiikkiin tekemällä jaon korkeakirjallisuuteen ja rahanhimoiseen skandaalikirjoitteluun, jota Ruususen kirja edustaa. Jako ei kuitenkaan aina kestä lähempää tarkastelua. Myös se, mitä kutsumme korkeakirjallisuudeksi, elää yhä enemmän paljastuksista, palkinnoista, kirjailijan julkisuuskuvasta ja shokkiefekteistä. Lisäksi yhä tiukempien ja tarkemmin vartioitujen tekijänoikeuksien vuoksi kirjallisuus on myös yhä useammin keino vaurastua tai keino synnyttää voittoja kulttuuriteollisuudelle. Tässä mielessä Ruususen oletettu halu rikastua tai saada julkisuutta ei ole kovin poikkeava ilmiö nykykirjallisuudessa.
Koska kirjallisuus pystyy yhä harvemmin haastamaan vallan tai markkinoiden logiikkaa, kirjallisuudelle annettu erikoisasema alkaa olla kestämätön. Vaikka hovioikeuden päätös tietyllä tavalla banalisoi kirjallisuuden, se saattaa hyvinkin päivittää oikeutetusti romanttista käsitystämme kirjallisuudesta sellaisena kulttuurin osa-alueena, jossa oikeiden ihmisten yksityisyyden loukkaaminen on luvallisempaa kuin esimerkiksi journalismissa. Tässä mielessä hovioikeus saattaa olla analyysissaan enemmän ajan tasalla kuin kirjallisuuspiirit ja kustantajat.
Tiedonvälityksen nopeutuessa ja median globalisoituessa myös kirjallisuus voi yhä useammin satuttaa ja uhrata yksilöitä, kun kulttuuriteollisuus ohjaa julkaisupolitiikkaa ja media etsii skandaaleita. Tavallaan tästä oli kyse myös Vanhasen tapauksessa. Hovioikeuden mukaan Ruususen kirjassa oli esitetty sellaisia ”Vanhasen sukupuolielämää ja intiimejä tapahtumia koskevia tietoja ja vihjauksia, jotka ovat olleet omiaan aiheuttamaan Vanhaselle laissa tarkoitettua vahinkoa ja kärsimystä.”
Tavallaan hovioikeuden päätös siis pyrki estämään kirjallisuuden tuottama kärsimystä, mutta toki asialla on myös toinen puolensa. Suurimman särön hovioikeuden ratkaisuun tuo tietysti se, että oikeuden päätöstä on todennäköisesti ohjannut enemmän heikkous vallan edessä kuin terävä aikalaisanalyysi kirjallisuuden nykytilasta. Pääministeriä tuskin voi pitää sellaisena yksilönä, joka eniten tarvitsisi suojaa kirjallisuuden ylilyöntejä vastaan. Lisäksi Ruususen ”paljastukset” ovat olleet hyvin harmittomia, kuten pääministeri itsekin myöntää. Ja kuten terävimmät analyytikot ovat huomauttaneet: pääministeri pelaa kaksin kortein ajaessaan hallituksessaan läpi Lex Nokian kaltaisia yksityisyydenloukkauksia ja vaatiessaan samalla käräjillä itselleen tiukempaa yksityisyydensuojaa. Tällainen kaksinaismoralismi heikentää sekä politiikan että kirjallisuuden uskottavuutta.
Hovioikeus saattoi siis tehdä oikeansuuntaisen päätöksen vääristä syistä. Kirjallisuuden, yksityisyydensuojan ja tekijänoikeuksien kaltaiset kysymykset ovat kuitenkin nousseet esiin myös muualla. Norjassa on keväällä alkamassa oikeudenkäynti norjalaisen journalistin ja afgaaninaisen välillä Kabulin kirjakauppias –kirjasta, jossa paljastetaan afgaaniperheen intiimeimpiä asioita. Perusteena on yksityisyydenloukkaus. Yksityisyyden ja kirjamarkkinoiden välinen suhde joudutaan siellä määrittelemään oikeustapauksessa, jossa puhutaan kenties miljoonista euroista ja kulttuurienvälisen oikeudenkäynnin haasteista.
Tapaus herättää kysymään, saako toisten ihmisten elämäntarinoilla vaurastua ilman, että kuvauksenkohteet hyötyvät tästä tai ovat suostuneet tähän. Hovioikeuden mukaan ei, ei vaikka kirjaa kutsuttaisiin omaelämäkerraksi: ”Kun Pääministerin morsian -kirjassa tarkastelun kohteena ovat pääasiallisesti toisen ihmisen elämään ja käyttäytymiseen liittyvät yksityiskohtaisetkin seikat ja kun kirja kuvaa vain lyhyttä ajanjaksoa, ei enää voida puhua omaelämänkerrallisesta teoksesta.”
Hiukan toisella tavalla kulttuuriteollisuuden ja yksilöiden suhdetta mitataan myös Ruotsissa juuri alkaneessa Pirate Bay -oikeudenkäynnissä, jossa vastakkain ovat tekijänoikeuksien omistajat sekä kulttuurituotteiden jakelijat ja käyttäjät. Senkin taustalla on uudenlainen ymmärrys kulttuurin ja talouden suhteesta.
Kulttuuriteollisuudessa tapahtuvien muutosten vuoksi hovioikeuden päätöstä Ruususen ja Vanhasen tapauksessa ei siis kannata nähdä kapeasti ainoastaan hyökkäyksenä sananvapautta tai kirjallisuutta vastaan. Sitä voi lukea myös kirjallisen kulttuurin ja kulttuuriteollisuuden suhteiden joiltain osin tarpeellisena uudelleenmäärittelynä.
