Yhteiskunta

Kuka kukin on – ja kuka tappaa kenet

Lukuaika: 9 minuuttia

Kuka kukin on – ja kuka tappaa kenet

Teksti Olga Bobrova

Pohjois-Kaukasiassa joka miehellä on pyssy ja aika monella palkka-armeija. Novaja Gazetan Olga Bobrova tutkii kirjoitussarjansa toisessa osassa itsenäisyystaistelijoiden, poliisien, ammattitappajien ja islamistien verkostoja, joissa kaikki ei ole miltä näyttää.

Moskovan metro-iskut toivat Pohjois-Kaukasian konfliktin monen vuoden tauon jälkeen maailman uutisotsikoihin. Konfliktin luonne on 2000-luvun alusta asti muuttunut paljon, ja uutiskatveessa kuluneiden vuosien aikana suomalaiset lukijat ovat arvatenkin pudonneet kärryiltä siinä, missä mennään.

Juuri ennen Moskovan pommi-iskuja Novaja Gazetassa julkaistiin Olga Bobrovan kirjoitussarja, joka kertoo sen, mikä on voinut mennä viime vuosina ohi naapurimaassa yhä edelleen käytävästä sodasta.

Sarjan ensimmäinen osa, Kaukasian emiraatti: valtio, jota ei ole olemassa, julkaistiin viime viikolla. Seuraava osa julkaistaan viikon kuluttua.

Joka miehellä on pyssy

Kaukasian sisseistä puhuttaessa on erotettava kaksi käsitettä. Yksi on vastarinta, toinen ”laittomat aseistetut joukot”, joista Venäjällä käytetään lyhennettä NVF. Jälkimmäisiin kuuluu satoja pieniä armeijoita.

Kaukasuksella tosimiehellä on aina pyssy. Se kuuluu perinteisiin. Varsinaisia sissejä on huomattavasti vähemmän kuin aseistettuja miehiä. Mitä tahansa Doku Umarov ilmoittaakin tuhansista uusista taistelijoista, virkavallan laskuoppi, joka arvioi vastarinnan ytimen koostuvan vain sadoista taistelijoista, vaikuttaa yhä tarkemmalta. Toisaalta tapetun tusinan korvaa aina uusi tusina, ja myös sotaväsymyksen viemien tilalle löytyy aina uusia halukkaita taistelijoita.

Läheskään kaikki ”laittomat aseistetut joukot” eivät ole sissejä. Osa heistä on napit vastakkain vastarinnan kanssa. Osa pysyttelee politiikasta sivussa ja keskittyy omien, kaupallisten ongelmiensa ratkaisuun.

Kahdesta syystä ei kannata mitata taistelijoiden aktiivisuutta virallisilla tilastoilla, jotka laittavat vastarinnan piikkiin jokaisen pommin, tapon ja kidnappauksen:

1) Se on virkavallan etu: jatkuva jännitys mahdollistaa sen, että jokainen aseellinen välienselvittely – ne ovat Kaukasuksella jokapäiväinen ilmiö – mahdollistaa pienen terrorismin vastaisen operaation, ja niistä valtio maksaa runsaskätisemmin kuin tavallisesta poliisityöstä.

2) Se on myös vastarinnan etu: jos sinut ryhmäsi ansioksi laitetaan joka isku aina Novgorodin metsiin asti, sekä järjestön imago että sen taistelijoiden motivaatio vahvistuvat.

Yksityiset armeijat: bandiitteja vai rehtejä duunareita?

Jokaisella jollain tavalla merkittävällä virkamiehellä ja liikemiehellä on Kaukasuksella oma pikku armeijansa. Jos tarkastelee asiaa tiukan lailliselta kannalta, Kaukasuksen tasavaltojen presidenttien ja muiden tärkeiden henkilöiden henkivartiokaartit ovat myös ”laittomia aseistettuja joukkoja”. Mutta siinä missä merkkihenkilöt voivat tulkita lakeja miten haluavat, pienemmille toimijoille tämä ei aina suju yhtä sutjakasti.

Aseistettuja ryhmiä on niin moneen lähtöön, että joskus viranomaisetkin menevät sekaisin. Esimerkiksi viime toukokuussa huomioitiin laajasti tapaus, jossa tiellä Nazraniin otettiin kiinni ”laiton aseistettu joukko”. Poliisin haaviin päätyi 15 ihmistä ja laaja arsenaali. Aleksei Vorobev, joka oli tuolloin Ingušetian turvallisuusneuvoston puheenjohtaja, ja nykyään tasavallan pääministeri, saapui henkilökohtaisesti seuraamaan kiinniottoa. Hän kertoi tyytyväisenä liittovaltion ja tasavallan omille tiedotusvälineille, että ”bandiitit olivat aseistautuneet Kalašnikov-rynnäkkökiväärein, ulkomaalaisin pistoolein sekä TT- ja Makarov-pistoolein. Lisäksi heillä oli yönäkölaitteita, makuupusseja, metsään soveltuvia erikoisvaatteita ja suuri määrä kännyköitä ja SIM-kortteja”.

Sisäministeriö ilmoitti heti, että ”nämä bandiitit ovat osallistuneet hyökkäyksiin tasavallan asukkaita vastaan”.

Kiinnostus tapausta kohtaan lopahti kuitenkin nopeasti. Sen mainostaminen lopetettiin ja pian kukaan ei enää listannut sitä Ingušetian poliisivoimien saavutusten joukossa. Kohta kaikki 15 kiinniotettua vapautettiin. Kävi ilmi, että he olivat paikallisen öljykuninkaan Alihan Palankojevan bensa-asemien turvamiehiä. Tavalla tai toisella esitutkinta lopetettiin, ilmoitettiin että tämä ”laiton aseistautunut joukko” olikin itse asiassa täysin laillinen, ja että Palankojev oli ilmoittanut oman pienen armeijansa perustamisesta ”kaikille niille, joille asia kuului”. Ja Vorobev ilmeisesti ei ollut vielä tarpeeksi perillä paikallisista erikoisuuksista, ja hän erehtyi pitämään rehtejä duunareita sisseinä.

Legenda verikostosta

Poliisi ei edes kiellä sitä, että monet murhat tapahtuvat kaupallisista syistä. Ne ovat rikollisten välienselvittelyjä, jotka ovat verisempiä kuin keskisellä Venäjällä tai esimerkiksi Uralilla, koska Pohjois-Kaukasus on täynnä aseita.

Jos poliisi esitutkinnan yhteydessä ilmoittaa, että wahhabiiteilla oli tekemistä jonkun huomiota herättäneen murhan kanssa, se ei vielä tarkoita, että wahhabiitit murhasivat poliittisista syistä. Kilpailijoiden eliminoiminen on yksi monista palveluista, joita vastarintaliike myy Kaukasian tasavalloissa niille, joilla on varaa maksaa. Kukapa olisi parempi hoitamaan tällaisia tilauksia kuin sissit, jotka hallitsevat ammattimaisesti ”kytänlahtaajan” (eli lyhennetyn AK-74-rynnäkkökiväärin) käytön, ja jotka tuskin edes elävät montaa kuukautta sen jälkeen, kun tilaus on täytetty. Fundamentalistien toteuttamat tilaukset ovat myös tutkijoille täysin pimeitä – vaikka poliisi alkaisi tosissaan tutkia tapauksia, heidän johtolankansa tuskin yltävät murhan toimeenpanijoihin asti. Tutkijat tarvitsevat rationaalisen motiivin, mutta poliisin näkökulmasta sissit ovat irrationaalisia.

Osa selittämättömistä ja tutkimattomista murhista ja katoamisista laitetaan hiljaisesti ”verikostajien” tiliin. Myös minä olen kuullut tämän selityksen poliisilta: ”Ei hän kadonnut, verikostajat hänet tappoivat”.

En usko, että verikostajat suorittavat millään lailla merkittävän osan Kaukasian rikoksista, vaikka Ingušetiassa ja Dagestanissa on viime aikoina tullut muotiin esittää vastustajille verikostoperinteen edellyttämiä vaatimuksia. Mielivaltainen murhaaminen on aivan eri asia kun tappaminen kaikkien verikoston sääntöjen mukaan. Jälkimmäinen edellyttää koko seremonian noudattamista, verikosto pitää jopa suorittaa siinä samaisessa paikassa, jossa sai surmansa hän jonka puolesta kostetaan. Verikoston toteuttamisen pykälät ovat sangen monimutkaiset. Se edellyttää molempien heimojen vanhimpien osallistumista, kahdenvälisiä vierailuita ja murhan jälkeen oikeaoppinen koston todentaminen, jonka jälkeen molempien osapuolien pitää tunnustaa asia loppuun käsitellyksi.

Enkä muista yhtäkään verikostoa, joka olisi viety loppuun asti viime vuosien aikana. Kaukasialaiset sanovat, että ”älähän hoppuile, täällä nämä asiat muistetaan kahden- tai kolmensadan vuoden ajan”. Mutta tilastot murhista Kaukasuksella tehdään tässä ja nyt, eikä kahdensadan vuoden päästä.

Poliisi ja oman käden oikeus

Kaukasuksella on vielä yksi kohonneen kuolleisuuden lähde – ja voi olla että se on niistä kaikista merkittävin: viranomaiset. Joskus he tappavat avoimesti – panssariautojen ja kranaatinheittimien avulla. Joskus he tulevat kommandopipot päässä, ja sen kummemmin itseään esittelemättä vievät mukanaan – on epätodennäköistä, että kidnapattu vielä joskus löydetään hengissä. Ja kaikki tapetut ja kidnapatut julistetaan sissien apureiksi, vaikka viranomaiset eivät olisi koskaan aikaisemmin olleet heidän kanssaan missään tekemisissä.

Ja kuinka pelottavaa se onkin, tässä viranomaisten toiminnassa on tietty logiikkansa. Yrittäessään sotia vastarinnan kanssa avoimesti ja kaikkia lakipykäliä noudattaen he törmäävät valtiokoneiston kyvyttömyyteen. Esimerkiksi jos metsästä löytyy mies rynnnäkkökiväärin kanssa, et voi syyttää häntä mistään muusta paitsi laittomasta asekaupasta. Vaikka sinulla olisi varma näkemys siitä mitä hän metsässä puuhasi, se ei vielä riitä terrorismisyytteiden nostamiseen. Ja osallistuminen rikollisryhmään on myös todistettava. Ja syyllisyydestä päättää valamiehistö, oli kyse sitten laittomasta asekaupasta tai virkamiehen tapon yrityksestä. Ja käytäntö osoittaa, että valamiehistöt alueella ovat sangen armollisia tutkintavankeudessa rampautettuja syytettyjä kohtaan, joiden vastainen todistusaineisto muodostuu lähinnä vain heidän omista tunnustuksistaan.

Eli kiinniottamasi mies on vapaa parin vuoden päästä (tai vieläkin nopeammin, jos hän saa vain ehdonalaisen tuomion), ja menee takaisin metsään, vihaten poliisia vielä enemmän sen takia, mitä hän sai tutkintavankeuden aikana kokea.

Näin ollen virkamiehet ennemminkin jakavat oikeutta omakätisesti kuin laskevat tuomioistuinten varaan. Ja jos oletetaan, että kohde tietää jotain, hänet kidnapataan ensin ja teloitetaan vasta sitten.

Vastarinta, Beslan ja turvallisuuspalvelut

Kukaan ei kiellä vastarinnan ja turvallisuuspalveluiden välisiä yhteyksiä. Sinänsä nämä eivät ole sen enempää hyvä kuin huono asia, koska sekään ei olisi kenenkään etu, että viranomaiset eivät tietäisi mitään siitä mitä Kaukasian emiraatin sisällä tapahtuu.

Ongelma on toisaalla. Esimerkiksi siinä, että ohjatakseen sodan kulkua ja hyötyäkseen siitä turvallisuuspalvelut luovat itselleen vihollisen. Ja tällöin on hyvä kysyä, kuinka paljon tälle viholliselle sallitaan. Ja käy ilmi, että viholliselle sallitaan liikaa.

Kaikki terroristit, jotka tapettiin Beslanin koulukaappauksen yhteydessä, olivat eläessään läheisissä suhteissa poliisin ja FSB:n kanssa. Ja nämä suhteet olivat heille yllättävän hyödyllisiä – kuten tiedämme, kaikki heistä olivat vapaalla jalalla iskun aikaan, elokuun 2004 lopussa.

Esimerkiksi Vladimir Hodov oli etsintäkuulutettu jo vuodesta 1997 asti, häntä epäiltiin erilaisista vakavista rikoksista, terrorismi mukaanlukien. Pohjois-Ossetian UBOPin eli järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen taistelun yksikön johtaja Sohiev kertoi, että ”tammikuussa 2004 saimme vinkin, jonka perusteella löysimme asunnon, jossa oli todistusaineistoa joka osoitti hänen osallistuneet pommi-iskuun Vladikavkazissa tammikuussa 2004. Tämän jälkeen hänet julistettiin etsintäkuulutetuksi koko federaation alueella. FSB keräsi meiltä kaikki nämä dokumentit, emmekä tutkineet asiaa sen enempää.”

Pian Beslanin iskun jälkeen Šamil Basajev antoi julkilausuman, jossa hän ilmoitti, että Hodov oli FSB:n sissien joukkoon lähettämä kaksoisagentti. Sissit olivat tästä tietoisia: Hodov löysi yhteisen kielen heidän kanssaan. FSB uskoi hänen järjestävän hyökkäystä Pohjois-Ossetian hallitusta vastaan, ja turvallisuuspalvelut olivat hänen kanssaan läheisessä yhteistyössä koko tämän valmistelun ajan. 31. elokuuta 2004 turvallisuuspalvelut avasivat sisseille avoimen väylän Pohjois-Ossetian sisäosiin, jossa heille oli tarkoitus virittää ansa.

Ja viime hetkessä terroristit ”erehtyivät” kohteesta, ja päättyivät Beslanin kouluun.

Beslanin terroristien joukossa oli muitakin FSB:n tuttuja.

Tsetšojevin veljekset, joilla oli tuomio kidnappauksesta Moskovassa, FSB vei omakätisesti takaisin Tšetšeniaan – virallisen version mukaan heidät vaihdettiin vangittuihin venäläisiin sotilaisiin.

Hanpaš Kulajev, joka virallisen version mukaan on ainoa Beslanin iskussa henkiinjäänyt terroristi, oli vuonna 2000 syytteessä laittomaan aseelliseen joukkoon osallistumisesta. Hänen lisäkseen tapauksessa oli kolme muuta epäiltyä, mutta D.A. Filippenko, FSB:n tutkija Tšetšeniassa eriytti Kulajevin tutkinnan erilliseksi esitutkinnaksi. Ja myöhemmin tutkinnasta luovuttiin, virallinen perustelu oli että ”Kulajev ei ole enää yhteiskunnalle vaarallinen henkilö”.

Yksi Beslanin operaation päämajan salaisista konsulteista oli kenraali Vladimir Anisimov, nykyään jo entinen FSB:n varajohtaja. Juuri hän oli pitkän aikaa vastuussa agenttiverkoston perustamisesta Pohjois-Kaukasukselle.

Musa Mukoževin ja Anzor Astemirovin, vuoden 2005 lokakuun Naltšikin hyökkäyksen järjestäneiden Kabardino-Balkarian džamaatin johtajien biografiassa on myös mielenkiintoinen yksityiskohta, joka antaa syytä pohtia miksi he ilmaantuivat vastarintaliikkeeseen.

Molemmat olivat luonnollisesti jo kauan aikaa viranomaisten mielenkiinnon kohteena, ja he jopa istuivat jonkin aikaa pahamaineisessa ”Valkoisen joutsenen” vankilassa Solikamskissa. Mutta joka kerralla tutkinta heitä vastaan lopetettiin epämääräisin perustein ”todisteiden puutteessa”. Nämä heidän suhteensa Venäjän toimeenpanovallan edustajiin on huomioitava viitekehyksessä, jossa Kabardino-Balkarian uskovaisia painostettiin äärimmäisin keinoin, ja jossa pelkkä väärässä moskeijassa käyminen saattoi jo olla syy kuolla poliisin käsissä.

Soluttautumisen vaikeus ja monta salaperäistä kuolemaa

Joskus FSB:n ja vastarinnan hämärät suhteet putkahtavat maan pinnalle. Näin tapahtui syyskuussa 2007, kun Ingušetiassa ammuttiin FSB:n keskusviraston alieversti Alihan Kalimatov.

Virallisesti Kalimatov oli Kaukasuksella tutkimassa salaperäisiä inguušejen katoamisia Pohjois-Ossetiassa vuosina 2005-2007. Tänä aikana kidnapattiin 19 inguušia.

Kalimatovin salainen tehtävä oli hyvin tiedossa sekä Ingušetiassa että Pohjois-Ossetiassa. Inguušien katoamisen uskottiin olevan joko osseettien kosto Beslanin iskusta tai sitten provokaatio, jonka tarkoitus oli peloitella inguušeja palaamasta Prigorodnin alueelle Pohjois-Ossetiassa (missä tapahtui suurin osa kidnappauksista).

Mutta Kalimatovilla oli myös toinen tehtävä, joka oli vähemmän tunnettu ja josta ei keskusteltu julkisesti.

Kerrotaan, että Kalimatovilla oli alaisuudessaan oma osasto agentteja, joiden oli tarkoitus soluttautua osaksi vastarintaa. Operaation johtajaksi hän asetti Zemimhan Batajevin, joka oli sillä hetkellä etsintäkuulutettu laittomaan aseelliseen joukkoon osallistumisen takia. Batajevilla ei ollut mitään tekemistä sen enempää Kaukasian rintaman, kuin sen seuraajan, Kaukasian emiraatinkaan kanssa – hänen sissinuransa lähti käyntiin osseettien ja inguušien konfliktista. Häntä siis etsittiin viidentoista vuoden takaisten tapahtumien vuoksi.

Mutta Kalimatov oli sitä mieltä, että Batajev oli hänen tarvitsemansa henkilö, joten tämän etsintäkuulutus peruutettiin.

Ei ole tiedossa, kuinka monta agenttia Kalimatov sai solutettua vastarintaliikkeeseen ennen kun hänet ammuttiin syyskuussa 2007. Pian tämän jälkeen Kavkaztsentr julkaisi tiedotteen, jonka mukaan Kalimatov ammuttiin Magasin, Ingušetian vilajetin emiirin määräyksestä, rangaistuksena tästä soluttautumishankkeesta. Kavkaztsentr ei ilmoittanut kuka järjesti tämän murhan. Mutta on näyttöä siitä, että operaation järjesti itse emiiri Tarhan Gaznev, Kaukasian emiraatin turvallisuuspalvelun johtaja.

Seuraavan puolentoista vuoden aikana kaikki Kalimatovin agentit päättivät päivänsä. Mutta alieverstistä eroten heitä ei murhannut vastarinta. Heidät eliminoi joku toinen, hiljainen toimitsija, joka ei rajoittunut toimimaan Ingušetian rajojen sisällä.

Kaikista eniten huomiota herätti yritys hankkiutua eroon Magomed Hamhojevista, vaatimattomasta lasten painivalmentajasta. Hänet kidnapattiin Moskovassa, ja vietiin asumattomaan huvilaan Serebrjannaja Boraan. Novaja Gazetan tietojen mukaan tämä huvila kuului eräälle turvallisuuspalvelulle. Tällä huvilalla Hamhojevia kidutettiin julmasti kahden päivän ajan. Häneltä yritettiin saada muun muassa Kalimatoviin liittyviä tietoja.

Mutta hän pääsi pakoon, ja tapaus tuli julki. Kukaan ei tiedä, missä Hamhojev on nyt. Samanaikaisesti hänen kanssaan Moskovassa katosi muutamia muitakin inguušeja – nämä rikokset jäivät selvittämättä.

Ja myös Zelimhan Batajev, ”vaihtoehtoisen vastarinnan” projektin johtaja kuoli – virallisen version mukaan sydänkohtaukseen.

Veikkaan, että yhtäkään todistajaa tälle turvallisuuspalveluiden kokeilulle soluttaa vastarintaliike ei enää ole hengissä.

Vastarinnan kuka kukin on: Said Burjatialainen eli Aleksandr Tihomirov

Koko viime viikonlopun ajan keskustelin kaikenkarvaisten Kaukasuksen asukkien, niin tavallisten kaduntallaajien kuin viranomaistenkin kanssa siitä, mitä mieltä he ovat Said Burjatialaisen tappamisesta taannoin Ekaževon kylässä toteutetun operaation yhteydessä. Ja havaitsin jotain valitettavaa – tapahtumaa ei arvoteta mitenkään yksiselitteisesti. Monet puhuvat, että ”hän sai mitä ansaitsi”. Toisten näkemyksistä kuuluu sääli, ja ehkä myös myötätunto. Eräs kirjoitti blogissaan, että ”kuinka helposti me jouduimmekaan joen vastakkaisille rannoille”.

On varmasti väärin sanoa, että väestön enemmistö jakoi Burjatialaisen villit näkemykset. Mutta sitä ei käy kiistäminen, että ihmiset tiesivät hänestä ja pitivät häntä kiinnostavana tapauksena.

Said Burjatski oli Kaukasian nuorison absoluuttinen mielipidejohtaja. Hänen ilmaantumisensa sissien joukkoon oli lottovoitto Kaukasian emiraatiin ideologeille.

Saidin syntymänimi oli Aleksandr Tihomirov, ja syntyjään hän oli Ulan Udesta. Burjaatti hän on vain isänsä puolelta, äiti on venäläinen, ja kaukasialaisia juuria hänellä ei ole lainkaan. 15-vuotiaaksi asti hän oli buddhalainen, ja hän jopa opiskeli buddhalaisessa luostarissa. Mutta sitten tapahtui jotain, hän kääntyi islaminuskoon, mistä lähtien hänen nimensä on ollut Said Abu Saad.

Ja tällä tiellä hän pääsi pitkälle.

Turvallisuuspalvelut kertovat, että Tihomirin päätös oli seurausta ystävyydestä paikallisten tšetšeenien tai inguušiden kanssa, mutta tämä ei ole kovin uskottava väite.

Näin kertoo Tihomirovin naapuri Ulan-Uden vuosien ajalta:

”Hän asui Hahalova-kadulla, seitsemännen lääkäriaseman vieressä ja kävi koulua numero 51. Keskinkertainen koulu, tavallista lajia. Hän oli huomaamaton poika, harmaa ja hiljainen. Arvatenkin häntä kiusattiin armottomasti. Voin ymmärtää häntä – miksipä harmaa poika harmaan kaupungin lähiön harmailta takapihoilta ei haluaisi jotain enemmän? Voi vain arvella, miksi hän kiinnostui islamista. En usko tšetšeeniystävien vaikutukseen, mistä Ulan-Udeen olisi päätynyt tšetšeeneitä 90-luvun puolivälissä?”

Said muutti Moskovaan jatkamaan opintojaan, mutta pian hän luopui niistä – hänestä tuntui siltä, että Moskovan madrassassa opetetaan vääränlaista islamia. Hän lähti Orenburgin lääniin jatkamaan opintojaan Al-Furkanin madrassassa. Tämä on merkittävä kappale hänen elämänkerrassaan.

Buguruslanin madrassa ei ollut FSB:n ja syyttäjäviraston suosiossa, ja heillä oli syynsä olla nyrpeitä. Osa tämän madrassan entisistä oppilaista on maailmankuuluja; heitä oli myös Beslanin koulukaappaajien joukossa.

Opiston johtoa syytettiin jatkuvasti sympatioista ääriliikkeitä kohtaan, ja vuonna 2004 se lopulta suljettiin. Mutta tähän mennessä Said Abu Saad oli jo lopettanut opintonsa, hän päätyi jatkamaan niitä Egyptissä. Siellä hän opiskeli noin kolme vuotta, ja lopulta hän hallitsi arabian kielen täydellisesti. Sieltä hän suuntasi Kuwaitiin jatkamaan opintojaan.

Venäjälle palattuaan hän meni töihin arabian kääntäjäksi Umma-kustantamoon. Tuolloin hän myös aloitti luentonsa, jotka tulivat nopeasti hyvin suosituiksi. Luentojen teemat eivät olleet kovin hälyttäviä: ”Paaston ansiot”, ”Helvetti”, ”Uskosta ja uskottomuudesta”. Kun hän kiisteli kollegojensa kanssa, kiistojen luonne oli puhtaan teologinen.

On hämärän peitossa kuinka Burjatialainen ilmaantui Kaukasukselle. Kerrotaan, että Dokku Umarov kutsui enkelikasvoisen (näin hänen ulkonäköänsä kuvailivat monet hänet tavanneet) nuorukaisen Kaukasukselle, tuomaan Allahin sanaa omien taistelijoidensa pariin. Tähän mennessä Said oli ehtinyt jo määritellä, missä hänen mielestään on todellisen muslimin paikka tässä maailmassa – ja myös joutua ongelmiin Moskovan viranomaisten kanssa. Hän katosi vähäksi aikaa, ja kohta antoi taas tietää itsestään, osana Kaukasuksen emiraatin ingušetian rintamaa.

Hänen saarnojaan, joissa arabia ja venäjä vuorottelivat, alkoi ilmestyä separatistien sivustoille. Ja Kaukasuksella šeikki Said Abu Saadin karisma pääsi koko kunniaansa. Hän ei enää saarnannut pelkästään jumaluusopin kysymyksistä (vaikka näitä oli yhä enemmistö), vaan myös Venäjän ja Kaukasuksen päivänpoliittisista kysymyksistä. Usein toistuva teema oli se, miten Venäjän turvallisuuspalveluilla ei ole mitään tekemistä Kaukasuksen emiraatin kanssa.

Oli myös niitä, jotka pitivät Said Burjatialaisen arvonnousua keinotekoisena. Usein vihjattiin, että hän turhaan kutsuu itseään šeikiksi, ja että hänen tietämyksensä on pinnallista. Aatteelliset vastustajat syyttivät häntä usein rahvaanomaisesta tyylistä. Said useasti perusti luentonsa pyhistä kirjoista poimittuihin tarinoihin. Tyytymättömät napisivat, että ”Mikä tämä tarina muka on – joku hyökkäsi, toinen juoksi perässä, kolmas tapettiin, kuten elokuvissa. Helppohan tuollaista on kuunnella!”

Ymmärrettävyyteen panostamalla loistava tarinankertoja saavutti päämäärän, johon eivät yltäneet monet muut emiraatin saarnaajat. Hän osoitti nuorislole, että jihad ei ole mikään tylsä juttu. Ja tämä varmasti teki vastarinnan ideoista paljon suositumpia.

Juuri Burjatialainen valmisteli itsemurhapommittajat, joiden tehtävä oli tappaa Ingušetian presidentti Junus-Bek Evkurov ja Tšetšenian presidentti Ramzan Kadyrov.

Said ehdittiin jo kerran aikaisemmin julistaa kuolleeksi. Pian Nazranin 17. poliisiaseman räjäytyksen jälkeen netissä levisi video, jossa hän istuu räjähdysaineilla täytetyssä autossa ja kertoo kameralle uudesta lahjastaan Ingušetian poliiseille. Teksti videon lopussa kertoo, että ”Said itse ajoi autoa, joka räjäytti Nazranin poliisiaseman, kafiirien ja murtadeiden pesän.”

Muutaman päivän päästä ilmaantui toinen video, jossa Said itse, elossa ja sangen epävarmana, aivan kuin hän häpeilisi jotain kertoi, että tapahtui tekninen virhe. Hän ei itse ohjannut kyseistä autoa, vaan ainoastaan siunasi kuolemaansa suuntaavat veljet. Tämän jälkeen Said itse katosi, vähemmän tyylikkäästi, jättäen yleisönsä hämmennyksen valtaan. Aiemmin vastustajat usein kysyivät, että ”miksi hän itse vain ylistää šahideita, onko hän vahva pelkästään puhumaan?”. Ja nyt käynnistyi spekulaatio siitä, että oliko Said Burjatialainen on vain turvallisuuspalveluiden tuotos – miksi hän olisi muuten niin raivoisasti irtisanoutunut heistä? Mutta sitä kuka hän oikeasti oli, me emme tule enää koskaan tietämään.

Burjatialaisen vanhemmat muuttivat pois Venäjältä jo silloin kun hän aktivoitui ääriliikkeissä.

Lisää kirjoitussarjan seuraavassa osassa viikon kuluttua. Mistä sissit saavat Muha-kranaatinheittimensä ja Šmel-sinkonsa? Entä leirit ruokansa? Ja mistä terroristit puhuvat silloin, kun he eivät puhu sodasta?

Olga Bobrovan kirjoitussarja on julkaistu alunperin Novaja Gazeta -lehdessä. Käännös: Veli Itäläinen.

  • 8.5.2011