Yhdysvaltain Afganistanin sotaa koskevien asiakirjojen julkaiseminen Wikileaksissa nousi maailmanlaajuiseksi puheenaiheeksi osaltaan The Guardianissa, New York Timesissa ja Der Spiegelissä – Wikileaksin siunauksella – julkaistujen juttujen avulla.

Le Monde diplomatique on yhdessä Owni-verkkosivuston ja Slate.fr-verkkolehden kanssa järjestänyt vuodetut dokumentit saataville omalle verkkosivulleen.

Asiakirjojen julkaisemiseen liittyvät turvallisuuskysymykset tulevat herättämään keskustelua vuosiksi eteenpäin. Jo nyt käydään keskustelua digitaalisen journalismin ja sosiaalisen median kasvavasta vaikutusvallasta.

Keskustelu perustuu osaltaan romanttisiin, jopa deterministisiin käsityksiin teknologian voimasta. Näitä käsityksiä kutsun digitaalisiksi myyteiksi.

Myytti 1: sosiaalisen median valta

Mediaan erikoistuneilta tutkijoilta ja asiantuntijoilta kysytään toistuvasti, mitä Wikileaksin toiminta kertoo sosiaalisen median vallasta, erityisesti kun kyseessä on kyseessä on maailmalla käytävät sodat.

Kysymys on sinänsä ymmärrettävä, mutta se kuvastaa ongelmallista taipumusta niputtaa yhteen erilaiset sosiaalisen median muodot (blogit, Twitter, Facebook, Youtube, Wikileaks häivyttäen samalla näiden muotojen keskeiset erot.

Esimerkiksi Wikileaks kuitenkin poikkeaa Twitteristä ja Youtubesta radikaalisti siinä, että kaikki siihen päätyvä materiaali tarkistetaan ennakkoon sen luotettavuuden suhteen. Tätä voisi pitää sivuseikkana, mutta käytäntö on oleellisella tavalla ristiriidassa ”teknoutopistisen” idean kanssa, jossa vapaiden verkkoyhteisöjen kautta miltei mitä tahansa voidaan tarjota käytännössä kaikkien saataville.

Wikileaksin todellinen valta ei piile niinkään teknologiassa (joka tosin on avuksi) kuin luottamuksessa, jota lukijoilla on sivuston tarjoaman tiedon autenttisuuden suhteen; uskossa että Wikileaksin parissa työskentelevät vastaavat itse tiedon luotettavuudesta.

Youtubessa on sadoittain Afganistanissa ja Irakissa kuvattuja videoita, joissa Yhdysvaltain ja sen liittolaisten joukot käyttävät ylimitoitettua voimaa ja syyllistyvät suoranaisiin sotarikoksiin.

Millään näistä videoista ei kuitenkaan ole ollut samanlaista vaikutusta kuin yksittäisellä Wikileaksin julkaisemalla videolla, jossa yhdysvaltalainen taisteluhelikopteri tuhoaa joukon siviilejä ja kaksi Reutersin toimittajaa bagdadilaisessa lähiössä.

Miksi näin? Siksi, että vaikka täysi avoimuus ja tiedonvälityksen kontrolloimattomuus ovatkin houkuttelevia ajatuksia teoriassa, käytännössä tiedosta tekee arvokasta sen luotettavuus.

Wikileaksin kohdalla tämä perustuu tarkastuskäytäntöön, joka taas erottaa sen useimmista sosiaalisista medioista. Sosiaalisia medioita ei ole luotu tasa-arvoisiksi eikä niillä siksi ole yhtäläisesti valtaa.

Myytti 2: kansallisvaltio on kuolemassa

Wikileaksin tapaus on opettanut meille ainakin sen, että kansallisvaltio ei missään tapauksessa ole häviämässä maailmasta. Tästä huolimatta suuri osa internetiä ja sosiaalista mediaa koskevasta keskustelusta lähtee siitä olettamuksesta, että elämme tänä päivänä rajattomassa digitaalisessa yhteisössä.

Käsitys kansallisvaltion alamäestä on viime vuosina löytänyt kannattajiaan myös tietyistä akateemisista piireistä, mutta viime viikkojen tapahtumien uskoisi tuovan tähän muutoksen. Ainakin Wikileaksin johto ymmärtää valtion merkityksen – erityisesti itselleen oleellisissa juridisissa kysymyksissä. Ja vaikka New Yorkin yliopiston mediantutkija Jay Rosen onkin kutsunut Wikileaksia ”maailman ensimmäiseksi valtiottomaksi uutistoimistoksi”, on tämä uutistoimisto alueellisesti verrattain tarkkaan juurtunut.

Wikileaks pitää majapaikkanaan puolivirallisesti Ruotsia, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että sillä on käytössään ruotsalaisen lainsäädännön ilmiantajille ja anonyymeille tietolähteille tarjoama suoja.

Se toimii ruotsalaisen internetoperaattori PRQ:n kautta, joka välittää julkaistavan materiaalin edelleen Belgiassa sijaitseville servereille.

Miksi Belgiaan? Siksi, että Belgiassa on maailman toiseksi vahvin juridinen lähdesuoja. Kun Bagdadissa kuvatusta videosta piti purkaa salaus, Julian Assange valitsi paikaksi Islannin. Islannissa vastikään vahvistettu Icelandic Modern Media Initiative on tehnyt maasta globaalin turvasataman ilmiantajille, tutkiville journalisteille ja sananvapaudelle yleensä.

Maailmalta löytyy vastakkaisia esimerkkejä: Yhdistyneiden Arabiemiraattien ja Saudi-Arabian messenger-kielto, Turkin asettama (nähtävästi päättymätön) Youtube-kielto jne. Vaikka Wikileaks onkin osaltaan tarkoitettu kiertämään tiettyjen maiden lainsäädäntöä, se samalla hyödyntää lainsäädäntöä toisissa.

Wikileaks ei ole lain ulkopuolella – se yksinkertaisesti pyrkii pelaamaan peliä siellä, missä säännöt ovat sille sopivat.

Myytti 3. Journalismi on kuollut (tai kuolemaisillaan)

Huhut journalismin kuolemasta ovat suuresti liioiteltua. Wikileaks esiinmarssi kertoo kylläkin siitä, että uusi teknologia on vaikuttanut merkittävästi siihen, mitä pidämme journalismina 21. vuosisadalla. Samalla se on kuitenkin vahvistanut perinteisen journalismin asemaa osana nykykulttuuria.

Wikileaks päätti julkaista Afganistanin sotaa koskevan materiaalinsa The Guardianissa, New York Timesissa ja Der Spiegelissä – viikkoja ennen saman materiaalin julkaisemista verkossa – niin sanottujen vaihtoehtojulkaisujen (kuten vaikka The Nation, Z Magazine tai IndyMedia) sijaan.

Ilmeinen syy on juuri valittujen julkaisujen keskeisyys globaalin huomion suuntaajina, ja julkaiseminen englanniksi tekee materiaalista mahdollisimman tavoitettavan suurelle yleisölle. Wikileaksin ansiona oli ymmärtää, että materiaalin julkaiseminen ilman etukäteisvalmistelua huolellisesti valituissa medioissa johtaisi kaoottiseen ja sattumanvaraiseen uutisointiin ympäri maailman.

Kävikin niin, että huomio kiinnittyi suoraan kolmeen valittuun sanomalehteen, joissa osa dokumenteista oli valmiiksi analysoitu ja referoitu. Toisaalta Wikileaksin oma rooli ei hämärtynyt median huomion myrskynsilmässä.

Kuten myytissä kansallisvaltion kuolemasta, myös journalismin kohdalla muutosta sinänsä on erehdytty luulemaan tuhoutumiseksi.

Afganistanin sotadokumenttien julkaiseminen on osoittanut, että valtavirran journalismilla on edelleen huomattavasti valtaa, mutta tämän vallan luonne on yksinkertaisesti muuttunut viimeisen 20–30 vuoden kuluessa.

Esimerkiksi käy New York Timesin vastaavan päätoimittajan Bill Kellerin kommentit lehden toimituksen ja Valkoisen talon suhteesta:

”Vaikka hallinto tuomitsikin vahvasti Wikileaksin toiminnan tämän julkaistessa kyseiset dokumentit, se ei antanut ymmärtää, että Times ei saisi kirjoittaa niistä. Päinvastoin, ennen julkaisua käymissämme keskusteluissa Valkoisen talon edustajat kiittivät meitä asiakirjojen huolellisesta käsittelystä, vaikka kritisoivatkin joitakin tekemiämme johtopäätöksiä, ja pyysivät meidän kauttamme Wikileaksia pidättäytymään sellaisen informaation julkaisemisesta, joka saattaisi ihmishenkiä vaaraan. Välitimme viestin eteenpäin.”

Tämä on kahdesta syystä merkittävä tunnustus Yhdysvaltain arvostetuimman sanomalehden vastaavalta päätoimittajalta.

Ensinnäkin kuvaus tapaamisesta paljastaa ylpeyden, jota toimitus tuntee Valkoisen talon antamasta tunnustuksesta. Tämä on yksinkertaisesti ristiriidassa sen perinteisen käsityksen kanssa, jossa lehdistön keskeisenä tehtävänä on vahtia valtaapitävien toiminnan oikeellisuutta.

Toiseksi New York Timesin toiminta välittäjänä Valkoisen talon ja Wikileaksin välillä havainnollistaa muuttunutta voimadynamiikkaa yhdysvaltalaisessa uutisjournalismissa ja tiedonvälityksessä yleensä.

Myytti journalismin kuolemasta perustuu oleellisesti myös oletukseen välittömästä vaikutussuhteesta tiedon saatavuuden ja demokraattisen kehityksen välillä. Idea, että pelkkä pääseminen käsiksi raakaan informaatioon johtaisi yhteiskunnalliseen muutokseen, on yhtä romanttinen kuin ajatus siitä, että uuden teknologian olemassaolo sinänsä johtaisi vastaavaan lopputulokseen. Tieto, kuten teknologiakin, on hyödyllistä vain jos saatavilla on myös todellinen ammattitaito sen käsittelemiseen.

Wikileaks ei valinnut edellä tiettyä kolmea sanomalehteä sen takia, että ne edustaisivat Julian Assangelle myönteistä ideologista kantaa, vaan siksi, että ne ovat ammattitaidollisesti, taloudellisesti ja organisaatiorakenteeltaan kykeneviä huolehtimaan kyseisen kaltaisen tiedon tulkitsemisesta ja jakamisesta.

Digitaalisen viestinnän maailma määritellään yhä uudestaan hierarkiattomaksi, rajattomaksi ja epävarmaksi, mutta Wikileaks muistuttaa siitä, että rakenteilla, rajoilla, lailla ja maineella on yhä väliä.

Christian Christensen on viestinnän apulaisprofessori Uppsalan yliopistossa Ruotsissa.

Juttu on julkaistu 9.8. Le Monde diplomatiquessa.

Suomentanut Tapani Möttönen.