Teksti Anna-Sofia Joro
Millaista on dokumenttielokuvan tekeminen maassa, jossa muistaminen on tabu? Fifi tapasi kolme Tampereen elokuvajuhlille saapuvaa kiinalaisohjaajaa.
”Olen työskennellyt televisiotoimittajana kaksi vuotta. Vihasin työtä, jossa teimme vain propagandistisia TV-uutisia”, kertoo elokuvaohjaaja Wu Wenguang.
Wenguang jättikin television, muutti Beijingiin ja ryhtyi freelanceriksi. Wenguang opiskeli alun perin Kiinan kirjallisuutta ja on ohjaajana itseoppinut.
”Tapasin taiteilijoita, joilla ei ollut papereita, säännöllisiä tuloja tai asuntoa, mutta vapaa henki. Kuvasin heitä vuonna 1990 ensimmäisessä dokumentissani Bumming in Beijing: the Last Dreamers.”
Wu Wenguang kuvasi ensimmäiset dokumenttinsa käsivaralla. Tämä hätkähdytti yleisöä, joka oli tottunut tarkkaan suunniteltuihin ja säädeltyihin elokuviin.
”Itsenäisiä elokuvantekijöitä ei juuri ollut 1990-luvulla, mutta nyt he tekevät yli 500 elokuvaa vuosittain”, Wu Wenguang selittää.
”On tapahtunut iso muutos. Ohjaajat etsivät nyt omia ilmaisutapojaan ja jokainen voi ladata videonsa nettiin. Indie-elokuvien levittäminen on silti vaikeaa, niitä voi nähdä valkokankaalla ainoastaan festivaaleilla tai itsenäisissä teattereissa.”
Tänä vuonna Wenguang suositteli elokuvia Tampereen elokuvajuhlien Made in China -ohjelmistoon. Mukaan pääsi neljä pitkää riippumatonta dokumenttielokuvaa ja kaksi näytöstä lyhytelokuvia.
”Valitsin kokeellisia teoksia, jotka kertovat sosiaalisesta todellisuudesta. Kaikki pitkät elokuvat perustuvat muistoille: äidin, isoäidin, kasvamisen, seksuaalikasvatuksen, kulttuurivallankumouksen tai kokonaisen kylän muistoille. Toivon, että yleisö löytäisi elokuvista uuden Kiinan.”
Wu Wenguanin oma elokuva Treatment kertoo hänen äitinsä elämästä ja kuolemasta.
”Kahdentoista vuoden aikana kuvatun materiaalin käsitteleminen herätti monenlaisia ajatuksia. Jouduin kohtaamaan jo unohtuneita tapahtumia. Vaikuttavinta oli yksinkertaisesti nähdä vähän aiemmin kuollut äitini kuvissa. Elokuva on yritys tuoda hänet takaisin elämään.”
Muisti on latautunut teema kiinalaistaiteilijoille. Pekingiläinen taidekeskus CCD Workstation perusti viime vuonna Folk Memory -projektin, johon myös Tampereelle saapuvat ohjaajat osallistuvat. Projekti kutsuu taiteilijoita suuntaamaan katseen menneeseen.
”Kiinalaiset unohtivat menneisyyden kun hallitus kielsi historian, etenkin tietyt arkaluonteiset ajanjaksot.”
Muistamista käsittelee myös Zou Xuepingin pitkä dokumentti Starving Village, joka sekin nähdään Tampereella.
”Tein dokumentin lahjaksi kuolleelle isoäidilleni. Elokuva kertoo Kiinan suuresta nälänhädästä vuosina 1959–1961.”
Zou Xueping on itse syntynyt kuvaamassaan kylässä, joten tuttuja vanhuksia oli helppo haastatella.
”Oli tärkeää palata kotiin ja löytää itsensä. Monet katsovat vain kohti tulevaisuutta ja unohtavat tärkeimmän eli juurensa.”
”Tehdessäni elokuvaa kohtasin itseni ja muistoni. Alan myös pikku hiljaa ymmärtää sosiaalista vastuutani.”
Zou Xueping korostaa luomisen vapauden merkitystä.
”Kuulun elokuvantekijöiden uuteen sukupolveen. On hienoa kertoa tästä julmasta ja koskettavasta todellisuudesta kameran avulla.”
Kolmas Tampereelle saapuva kiinalaisohjaaja on Chang Mengqi. Häneltä nähdään dokumentti Self-Portrait of Three Women.
”Tein dokumentin kolmesta naissukupolvesta, isoäidistä, äidistä ja itsestäni. Minulla oli kysymyksiä, joihin etsin vastauksia, mutta halusin myös löytää itseni vanhempien naisten tarinoiden kautta.”
Tanssija-koreografi Mengqi löysi elokuvasta itselleen uuden ilmaisumuodon.
”Tein ensin tanssiteoksen, vuoropuhelun äitini kanssa, ja sitten vasta elokuvan. Tuntui, että tämä oli paras keino ratkoa menneisyyden pulmia. Olen tottunut ilmaisemaan itseäni ruumiillani, joten ei ollut helppoa puhua kuvien välityksellä. Olen silti innoissani.”
Chang Mengqin mielestä nostalgia saattaa edelleen olla tabu Kiinassa.
”Historia on yhä iso musta aukko, ihmiset pelkäävät kurkistaa sinne.”
Made in China -ohjelmisto Tampereen elokuvajuhlilla 9.–13.3.
