Metallinpätkistä kasatun kottikärryn päällä keikkuu pino vaatepaketteja. Kärryjä puskeva mies pyyhkii hikeä otsalta ja sihisee edessä kulkeville merkiksi lastin tulosta. Yksi vaatepaali painaa noin 45 kiloa.

Ollaan Lusakan länsipuolella Kanyaman kaupunginosan rajalla. Kanyaman läpi kulkevan Los Angeles Roadin varrella levittäytyy kaupungin suurin markkina-alue. Käytettyjen vaatteiden myyjät istuvat ja seisovat vaatevuortensa keskellä.

”Paita, paita, viisituhatta, viisituhatta”, huutaa chitengeen eli perinteiseen kietaisuvaatteeseen ja t-paitaan pukeutunut nainen.

Euroissa hinta on noin 70 senttiä. Seuraava kauppias myy farkkuja 25 000 kwachalla.

Käytettyjen vaatteiden myynti on näkyvä osa Lusakan epävirallista sektoria. Kauppa keskittyy keskustaan, jossa myyjät ovat vallanneet City Marketin ja Kulima Towerin välisen alueen Los Angeles Roadin myyntipaikkojen lisäksi. Lisäksi eri puolilla kaupunkia näkee hajanaisia myyntipaikkoja.

Vaatteiden lisäksi myydään kenkiä ja asusteita: laukkuja, hattuja ja huiveja.

Käytettyjen vaateiden maahantuojat ovat siellä, missä myyjätkin. Lusakassa bisneksen nimi on Salaula. Yhden korttelin varrella on tusinan verran maahantuojia: seiniin maalatut mainostekstit kuuluttavat ”Best Quality Salaula”, ”Cheapest Salaula”, ”Salaula From London”.

Lontoosta vaatteita tuovassa yrityksessä ei ole johtajaa paikalla. Työntekijä on innokas juttelemaan, mutta ei halua kertoa nimeään. Hän sanoo, että vaatteet tulevat varmasti suoraan Lontoosta, jossa ne ovat hänen mukaansa kalliita. Tämä yritys ostaa kuitenkin laadukkainta tavaraa, ei kaikkein halvinta saatavilla olevaa.

Pomo hoitaa kuitenkin tilaamisen, joten työntekijällä ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten osto tapahtuu. Vaatteita hankitaan Lontoosta, koska niille on kysyntää. Lontoolaisella releellä on kuulemma statusarvoa.

Vaatepaalin hinnat vaihtelevat 300 000 kwachasta 1,25 miljoonaan kwachaan. Yhdessä liikkeistä myydään naisten paitoja tarjoushintaan 350 000 kwachaa. Euroina hinta on 50.

Tarkemmin vaatepaalien logiikka selviää Black Gate Salaulassa. Yrityksen omistajiin kuuluva Mohamed Patel kertoo, että paketit sisältävät tietyn kappalemäärän vaatteita, joka mahtuu 45 kiloon. Esimerkiksi farkkuja paalissa on 50 paria, t-paitoja 100 kappaletta.

Black Gatessa hinnat vaihtelevat 70 dollarista 250 dollariin eli 490 000 kwachasta 1,75 miljoonaan kwachaan – pikaisella vertailulla keskimääräistä korkeammat.

Lyhyellä matematiikalle esimerkiksi tarjouksessa olleiden naisten paitojen kappalehinnaksi tulee 50 senttiä, kun ajatellaan, että niitä mahtuu pakettiin noin 100 kappaletta. Kwachoina hinta on 3 500.

Katukaupassa vaatteet menevät todella halvalla: paidasta voittoa tulee keskimäärin 20 senttiä kappaletta kohden. Euron eli noin 7000 kwachan voittoon pitää myydä viisi paitaa. Lisäksi kilpailu on kovaa, mikä laskee hintoja. Katukaupassa ansiot ovat siis tiukassa, voittoa ei juuri kerry.

Toisaalta Lusakassa käytettyjä vaatteita ja kenkiä myydään myös liikkeissä, jotka ulkoisesti näyttävät ihan samalta kuin uusien vaatteidenkin kaupat. Näissä kaupoissa hinnat ovat korkeammat, kenkäpari voi maksaa 200 000 kwachaa ja miesten paita 120 000.

Farkuista alusvaatteisiin siirtynyt katukauppias Prince kuitenkin vakuuttaa, että bisneksellä menee ihan hyvin. Princellä on oma pöytä Los Angeles Roadin varrella. Bisneksen uudistamisen myötä aiemmin päässä keikkunut tonttulakki on vaihtunut kukalliseen cowboy-hattuun.

Prince tarjoaa ilmaisia pikkuhousuja ystävyyden eleenä. Alusvaatteet kuulemma myyvät farkkuja paremmin. Osaltaan tämä kertoo epävirallisen sektorin hengestä. Tilanteet vaihtelevat nopeasti, ja toimijat seuraavat toisiaan. Hyvä idea kopioidaan nopeasti.

Vaatemyynnin aloittaminen vaatii myös keskiverto sambialaiselta kohtuullisen suurta pääomaa, kun ottaa huomioon vaatepakettien hinnat. Käytännössä se tarkoittaa lainaa sukulaisilta tai luotonantajalta kovalla korolla.

Pääasiassa käytettyjen vaatteiden bisneksestä hyötyvät maahantuojat. Intialaisilla on maahantuonnissa selvästi hallitseva asema. Black Gate oli ensimmäinen Salaula Sambiassa. Toiminta aloitettiin taloudellisen ahdingon aikaan vuonna 1996, osittain sattumalta.

Patelin isällä oli kontakti Australiassa, joka oli tuomassa käytettyjä vaatteita Sambiaan. Paketti jäi kuitenkin viranomaisten hampaisiin Sambian tulliin, jolloin tuttava pyysi Patelin isää hoitamaan paketin maahan ja myymään tuotteet puolestaan. Vaatteet menivät kaupaksi ja Patel huomasi markkinaraon.

Tällä hetkellä Black Gate tuo käytettyjä vaatteita Kanadasta, Yhdysvalloista ja Australiasta. Patel kertoo avoimesti ja suoraan, että vaatteet ovat peräisin lahjoittajilta.

”Näissä maissa on paljon hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka keräävät vaatteita. Nämä järjestöt myyvät lahjoitusvaatteita ja keräävät näin rahaa. Esimerkiksi Good Samaritan Australiassa myy vaatteita meille.”

Yleisesti hyväksytty mutu-tuntuma on, että suurin osa markkinoilla liikkuvista käytetyistä vaatteista on nimenomaan lahjoitettuja vaatteita. Päätyykö osa tavarasta markkinoille myös maan omien viranomaisten kautta tai muita hämärämpiä reittejä? Nämä ovat kysymyksiä, joihin on äärimmäisen vaikea saada vastausta.

Kova kilpailu ja osaltaan kiinalaisen halpatavaran tuonti ovat vaikeuttaneet käytettyjen vaatteiden kauppaa, tosin asenteet ovat kääntymässä kiinalaisia vastaan.

”Kun kiinalaiset aloittivat vaatteiden maahantuonnin, meillä oli aluksi todella vaikeaa. Näiden vaatteiden laatu on kuitenkin niin heikko, että ihmiset ovat palanneet ostamaan käytettyjä vaatteita, kiinalaisten markkinat ovat kaventuneet”, Patel kertoo.

Samaa sanotaan myös kaduilla. Ihmiset ostavat ennemmin käytettyjä, länsimaista tuotuja vaatteita, kuin kiinalaisia halpavaatteita. Ironista on se, että suuri osa länsimaista tuoduista vaatteista on varmasti tätä nykyä tuotettu Kiinassa tai muualla Aasiassa.

Kiinalaisten maahantuomat tavarat tosin tuntuvat olevan halvinta mahdollista laatua, sellaisissa olosuhteissa tuotettua, että sitä on varaa myydä polkuhintaan. Patelin esimerkin mukaan käytetty paita maksaa yleensä 5 000 kwachaa ja kiinalainen vastaava 3 000 kwachaa eli reilut 40 senttiä.

Sambiassa valtaosa ihmisistä työskentelee epävirallisella sektorilla. Ainoastaan noin 11 prosentilla on virallisen sektorin työpaikka. Rinta rinnan halpavaatteiden ja käytettyjen vaatteiden myyjien kanssa toimivat myös pienyrittäjä-räätälit, joista suurin osa työllistää itse itsensä. Tekstiiliteollisuus kun on Sambiassa tällä hetkellä olematonta.

Lusakassa on kaksi vaatetehdasta: Lusaka Clothing Factory ja City Clothing Factory. Ne tuottavat molemmat koulupukuja ja työvaatteita. Lisäksi City Clothing Factory tekee jonkin verran mittatilaustöitä, kuten jakkuja ja pukuja.

Epävirallisella sektorilla räätälitoiminta keskittyy chitenge-asuihin, perinteisiin, chitenge-kankaista valmistettuihin vaatteisiin. Rouva Banda, joka on elänyt pienyrittämisellä 25 vuotta, sanoo, että chitenge-asut ja koulupuvut myyvät. Lisäksi hän tekee verhoja, jotka myyvät nykyään hyvin.

”Markkinointi tapahtuu kasvokkain, ihmiset pyytävät tekemään, kun ovat kuulleet vaatteista tutuiltaan. Koulupukuja markkinoidaan käymällä kouluissa ja välillä markkinointia tehdään myös kiertämällä ihmisten luona näytteiden kanssa”, Banda kuvailee.

Enää Banda ei ole päätoiminen yrittäjä, vaan hän opettaa vaateompelua yhteisöpohjaisessa ammattikoulussa Kanyama Youth Programmessa. Kanyama on yksi Lusakan suurimmista ja köyhimmistä kaupunginosista.

Rouva Bandan mukaan kilpailu on tällä hetkellä kovinta kiinalaista halpatuontia vastaan. Käytetyt vaatteet ovat räätäleille pienempi ongelma, mutta ongelma silti. Banda kuitenkin uskoo räätäleiden tulevaisuuteen.

”Kyllä tämä on vielä hyvä ammatti, johon kannattaa opiskella. Valmistuvien täytyy olla valmiita kohtaamaan kilpailu. Pitää tietää, mikä on muodissa.”

Vaateompelun opiskelijoista valtaosa on naisia. Myös heidän suhtautumisensa tulevaisuuteen on valoisa, vaikka perinteiseen asutuotantoon suuntautumista ja sen kannattavuutta kritisoidaan usein ääneen. Totta on, etteivät kaikki pysty lyömään itseään läpi. Toisaalta tämänkin vaateompeluluokan naisista suurin osa hakee vain osa-aikaista työtä perheen pyörittämisen oheen.

Rosemary Mwansalla on jo joitain asiakkaita, joille hän ompelee chitenge-asuja tilaustöinä. Mwansa aloitti opinnot, kun kaikki yhdeksän lasta alkoivat olla riittävän vanhoja. Kotona on oma ompelukone, joten alkuinvestointi omaan yritykseen on jo tehty.

Los Angeles Roadin vaatemylläkän keskellä omaa yhden miehen ja ompelukoneen yritystään pyörittävä Peter Masimba on asunut Lusakassa neljä vuotta. Masimban ompelukone on piilotettu biljardipöydän taakse.

Masimballa on synnynnäinen jalkavamma. Hän tarvitsee kävelemiseen keppejä. Räätäliksi Masimba opiskeli 1990-luvun puolivälissä Ndolassa, josta muutti ensin Kitween ja viimein Lusakaan.

”Osaan tehdä paljon, sohvanpäällisiä, voin tehdä mekkoja ja housuja”, innostuu Masimba kertomaan.

Ilme kuitenkin sammuu, kun tulee puhe toiminnan kannattavuudesta. Pääosin Masimba tekee nyt korjauksia Kanyaman ja Chibolyan asukkaille. Tyytyväinen hän ei ole.

”Ei tämä ole hyvä bisnes. Paikka ei ole hyvä. Haluaisin oman toimiston ja sähkökoneen, jolla voisin tehdä enemmän. Tässä koneessa on vain muutama ommel.”

Köyhällä alueella hinnat ovat matalat. Esimerkiksi verhojen päärmeiden ompelusta Masimba pyytää ainoastaan 5 000 kwachaa verhoa kohden.

Vaikka käytettyjen vaatteiden myyjät tuovat Masimballe kilpailua, suhtautuu hän silti kriittisemmin kiinalaiseen halpatuontiin.

Kiinalainen vaate on huono jo viikon päästä. Ylipäänsä vaatteiden pitäisi olla hyvänlaatuisia. Nyt ei ole suunnittelua ja kaikki käyttävät länsimaisia vaatteita. Muoti on tylsää.!

Usein sanotaan, että käytettyjen länsimaisten vaatteiden ja kiinalaisen halpatavaran myynti ovat tappaneet Afrikan oman tekstiilituotannon. Sambiassa tekstiilituotantoa on ollut aiemmin Ndolassa ja kuparivyöhykkeellä, josta tehtaat on kuitenkin suljettu 1990-luvulla, kun Sambia siirtyi markkinatalouteen.

Tekstiiliteollisuutta on jäljellä hyvin vähän. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n Sambian toimistossa apulaisasiantuntijana työskentelevä Johanna Silvander toteaa, että Sambiassa kyllä painotetaan tuotannon kehittämistä, mutta tekstiili ei ole hallituksen prioriteettilistalla.

Sambian työnantajien liiton puheenjohtajan Harrington Shibandan mukaan tekstiiliteollisuudessa olisi potentiaalia, jota ei ole hyödynnetty. Hänen mukaansa Sambian tulisi ottaa mallia muista köyhistä maista, kuten Bangladeshista, jotka ovat onnistuneet kehittämään tekstiilintuotantoaan.

Teollisuuden elvyttäminen vaatisi kuitenkin käytännössä vahvaa tukea valtiolta. Onko tämä taas kannattavaa Sambian tilanteessa, jos pitää valita, mitä sektoria tukea? Aasian kanssa on hyvin vaikea kilpailla tuotantokustannuksissa.

Silvander toteaa omana mielipiteenään, ettei näe käytettyjen vaatteiden maahantuontia ja myyntiä sinällään ongelmana.

”Käytettyjen vaatteiden myynti on siinä mukana olevien ihmisten elinkeino. Jos jotain sektoria lähdetään rajoittamaan, viedään aina joltain elinkeino. Epävirallisella sektorilla on valtaosa Sambian työpaikoista, sillä julkinen sektori tuottaa työtä vain vähän. Epäviralliselta sektorilta nousee suurin osa pienistä yrityksistä.”

Lisäksi käytettyjen vaatteiden myynti on tuonut Lusakaan vaatemarkkinat, joihin ihmisillä on varaa. Silvanderkin kuitenkin epäilee käytettyjen vaatteiden kaupan kannattavuutta, koska kiinalaiset pystyvät myymään uusia halpavaatteita second handia halvemmalla.

Epävirallisen sektorin ongelmana taas on se, että työ on turvatonta ja sitä tehdään usein heikoissa olosuhteissa. Silvander toteaa, että epävirallisen sektorin yrityksiä tulisi tukea virallistumaan. Virallisella sektorilla pätevät työehdot ja -etuudet, kuten minimipalkka, sairauslomat ja äitiyslomat, joita on viime aikoina ulotettu myös epäviralliselle sektorille.