Joanna Bogdanoff on kirjoittanut tietokirjan graffitikulttuurista. Omakustanteena kesäkuussa ilmestyvä Graffiti – No name, no fame on käväissyt ainakin kahden eri kustannusyhtiön julkaisulistalla sitten vuoden 2004. Lykkääntynyt julkaisu liittyy todennäköisesti Bogdanoffin omiin vaihderikkaisiin seikkailuihin viime vuosina.

Vuosituhannen alussa graffitikulttuuri oli vartijana työskentelevälle, kaksikymppiselle Joanna Bogdanoffille vielä tuntematon ala. Tuttavuus kuvioihin syntyi Bogdanoffin naapurin, erään pahamaineisen vartiointiyrityksen omistajan kautta, näiden tutustuessa vuonna 2001.

Vartiointiyrityksen omistajaan viitataan kirjassa kauttaaltaan nimellä ”Pertti Lokki” ja hänen omistamaansa varitiointiyritykseen nimellä ”Miehet mustissa”.

”Lokin” ja Bogdanoffin tutustuttua Bogdanoff kiinnostui graffitikulttuurista siinä määrin, että hän päätti tehdä siitä tutkielman. Yhteydet ”Lokkiin” toivat Bogdanoffin lähelle tämän vartiointiyrityksen kenttätyötä ja kirjassaan hän kuvailee vartijoiden käyttämiä kovia otteita, jotka olivat Bogdanoffin mukaan tärkeässä osassa herättämään hänet vartijoiden yksipuolisesta suhtautumisesta graffitiin.

”Hävyttömyyksiin asti yltäneiden sanojen päätteeksi Lokki iski nyrkillä toista poikaa vatsaan ja sitoi pojan kädet, kovia otteita käyttäen, käsiraudoilla selän taakse”, Bogdanoff kuvailee Pasilan legendaarisessa graffitigalleriassa tapahtunutta kiinniottoa.

”Lokin” kiinnostus Bogdanoffin tutkimukseen kasvoi vähitellen niin suureksi, että Bogdanoff pestattiin 2002 ”Lokin” vartiointiyrityksen palkkalistoille. Vartiointityrityksen toimintatavat kävivät kuitenkin liian pian liian hävyttömiksi Bogdanffille ja hän riitaantui pomojensa kanssa. Hän joutui jättämään ”Lokin” yrityksen ja palasi toisen vartiointiyrityksen palvelukseen.

Kun Bogdanoff vuotta myöhemmin vielä muutti oikeudessa lausuntoaan ”Lokin” yrityksen leivissä todistamastaan kiinniotosta välit ”Lokkiin” ja tämän liittolaisiin VR:ssä katkesivat lopullisesti. Alkoi ”Lokin” ja tämän miesten tekemien perättömien ilmiantojen ja uhkaavien kotikäyntien sarja, jonka seurauksena Bogdanoff joutui jättämään vartijan työn kokonaan.

Bogdanoffin mukaan ahdistelu huipentui 2005 tekaistuun syytteeseen neljän junan maalaamisesta, mistä hänet myös tuomittiin hovioikeuden päätöksellä 2008.

Kesäkuussa vihdoinkin ilmestyvässä 200-sivun No name, no fame -teoksesta löytyy sekä historiallista katsausta graffitiin että Bogdanoffin sisäpiiritietoa ”Lokin” ja muiden graffitin vastustajien toiminnasta. Suurin osa kirjasta on kuitenkin omistettu Yhdysvalloista ja Länsi-Euroopasta kerätylle historialliselle ja, ainakin vielä pari vuotta sitten, ajankohtaiselle graffitiin liittyvälle kuvamateriaalille.

Kirjan historiallisen osuuteen sisältyvät peruskliseet luolamaalauksista graffitin esimuotona sekä pakolliset selitykset New Yorkin ensimmäisistä, Taki183 -nimimerkin 1970-luvulla tekemistä tageista. Bommaaminen jää kuitenkin Bogdanoffilla sosiaaliseen tyhijöön, eikä kulttuurin yhteys Nykin mustiin, julkisen vallan täysin heitteille jättämien lähiöiden elämään ilmene juuri lainkaan.

Mielenkiintoisempia ovat kuvailut Suomen skenen alkuvuosista. Graffitikulttuurin neitseellinen 1980-luku on hyvin kaukana nykypäivästä. Vuosikymmenen puolessa välissä Helsingin skenessä oli arviolta 50 henkeä.

Helsingin Sanomat kirjoitti vielä varovaisen myönteisellä uteliaisuudella graffitin peruselementeistä. Helsingin ensimmäinen tagi oltiin bongattu Huopalahdesta ja kuulemma throw-up-tyylistä tagin ja kunnon maalauksen välimuotoa oli mahdollista ihailla Unioninkadulla.

1990-luvulle siirryttäessä meininki muuttui Bogdanoffin mukaan rajummaksi. Raitiovainaunut olivat usein katosta lattiaan tagien peitossa ja laillisetkaan seinät eivät säästyneet tältä kamalalta ilkivallalta.

Kaupungin suopeampi linja vaihtui kovempaan ja kun 1998 Helsinkiä alettiin valmistelemaan vuoden 2000 Euroopan kulttuuripääkaupunkivuodelle, niin Stop töhryille -projekti olikin jo kaupunginvaltuutettujen mukaan tervetullut lisä budjettiin.

1990-luvun puolivälissä myös entinen kokoontumispaikka Lepakko lähti graffitiskeneltä alta pois ja aikaisemmin yhtenäinen kulttuuri pirstaloitui yhä enemmän.

Bogdanoffin kirja kompastuu toistuvasti epäjohdonmukaiseen tyyliin. Eri osioiden painoarvot ovat täysin sattumanvaraisessa suhteessa toisiinsa ja lukuisat kappaleet eivät tunnu käsittelevän luvattua aihetta. Esimerkiksi Bogdanoffin henkilökohtainen tilitys hänen omasta vuoden 2005 epäoikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistään vie noin neljäsosan koko kirjan tekstimassasta.

Lukijan on vaikea arvioida näitä Bogdanoffin lausuntojen totuusarvoa ja koko kirja uhkaa värittyä katkeraksi tilinteoksi. Myös monet kirjan yleiset osiot on kirjoitettu hyvin ohuelta tuntuvaan asiantuntijuuteen vedoten.

Toisaalta paljastukset ”Lokin” varitointiyrityksen toiminnasta onnistuvat todella nostattamaan lukijan vihan: väkivalta, ihmisten varjostaminen, liioitellut vahingontekosyytteet ja laittomat rekisterit saavat vahvistuksen ihmiseltä, joka on ollut yrityksen toiminnassa sisällä. Lausunnoista ei kuitenkaan ilmene varsinaisesti mitään uutta.

Väitteet ”Lokin” yrityksen ylilyönneistä esitetään yleisluontoisella tavalla. Harvoin selviää tasan tarkkaan, missä yhteydessä kuka on tehnyt tai sanonut mitäkin. Ja vaikka Helsingin kaupungin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurille ollaan jo vuosien ajan tuotu kasapäin nimettömiä lausuntoja erään kaupungin käyttämän vartiointiyrityksen toiminnasta, verukkeita toiminnan jatkamiseksi on aina riittänyt.

Kuitenkin nyt jos koskaan olisi syytä esittää painavaa näyttöä juuri tämän varitointiyrityksen hämäristä kuvioista.

Vuonna 2010 Helsingin kaupungin on nimittäin tarkoitus uusia sopimuksensa graffitinvastaisesta toiminnasta tämän OTSO-nimisen, aikaisemmin FPS:nä tunnetun, vartiointityrityksen kanssa.

Joanna Bogdanoff: Graffiti – No name, no fame. Omakustanne 2009. 200 s.