Taide

Kahden kerroksen miestaidetta

Lukuaika: 3 minuuttia

Kahden kerroksen miestaidetta

Teksti Liisa Vähäkylä

Kiasman kesään on sattuvasti valikoitunut kaksi eriäänistä miestaiteen näyttelyä. Jos viidennen kerroksen kaarti saa Horror Vacuissa edustaa karkean perinteisempää miehisyyttä, niin neljännen kerroksen ryhmänäyttelyssä Luontoa ja luonnotonta esittäytyy herkkiä, kauniita tai muuten stereotypioiden vastaisia miehiä kahden naistutkijan ja feministin valitsemana.

Kahden näyttelyn luomat jaot ovat tietenkin stereotypioita, jotka jokaisen museoon uskaltautuvan on syytä kyseenalaistaa.

Berliinissä pitkään asunut, sittemmin Ruotsiin asettunut Marcus Copper tunnetaan ääniä päästelevistä helvetinkoneista ja inhimillisen tragedian kuvauksista kaikessa raadollisuudessaan. Teoksia voisi kuvailla Copperin varhaisemman performanssitaiteen muotoutumisena veistoksina cyborgiksi eli koneruumiiksi. Ne elävät vahvasti ja ovat turvallisimpia katsoa netissä taiteilijan tekeminä filmeinä.

Kiasman Horror Vacui -näyttelyssä nähdään nyt Copperin Estonia, joka valmistui Tallinnan Kumun avausnäyttelyyn vuonna 2006. Sitä pari vuotta varhaisempi Kursk on puolestaan jylissyt viime vuonna edukseen New Yorkin PS1-tilassa Arktinen hysteria -näyttelyssä ja tänä vuonna Ludvig-museossa Budapestissä. Teloitus Etelämerellä on parin vuoden takaa ja Puukottaja viime vuodelta.

Myös suuri osa Kimmo Schroderuksen näyttelytöistä on vanhoja, merkittävä osa Ars Fennica -vuonna valmistuneita. Copperin tavoin Schroderus on niittänyt menestystä kilpailuissa ja nauttinut viime vuodet taiteellista keskittymisrauhaa julkisten veistosten parissa. Kurussa vesi soljuu jo rauhaisasti Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla, ja sitäkin suurempi Hyöky paljastettiin Jyväskylän Ylistönrinteellä pari vuotta sitten suuremmitta hyökkäyksittä.

Kansallisromanttisilta kuulostavista teosten nimistä huolimatta Schroderuksen lähtökohdat taiteilijana sijoittuvat lähemmäs populaarikulttuuria kuin luontomystiikkaa. Uusia duuneja odotellessa ikävä on ehtinyt käväistä niin nahkaompeluksissa kuin peililasilla vilahtavassa pornossa. Schroderuksen ainoa uusi aikaansaannos on taiteilijan rakkaudentunnustus autolle. Leikkisä kenties mutta vähän takavetoinen.

Paremmassa vedossa lieneekin Copper, joka kätkee teokseen edesmenneen Kain Tapperin veneen. Valaanpyyntiasemassa on kyse paitsi mielenkiintoisista materiaalivalinnoista myös omintakeisista jännitteistä.

Horror Vacui -näyttelyä rauhoittaa mukavasti Jari Haanperä valoteoksineen. Entisenä roudarina ja tila-aika-linjan opettajana hän istuu mitä mainioimmin hurjastelijakaksikon kyytiin, ei takapenkkiläisenä vaan komeasti suuntaamassa valoa eteenpäin. Etenkin Iso valoprojektori on hienosti Kiasman mittainen tilateos, mutta myös elokuvat tuovat draaman aineksineen keskustelevaa käsittelyä konkretian kouraan.

Näyttelyssä dynamiikka toimii. Yhtäaikaiset äänetkään eivät varasta toinen toisiltaan tilaa.

Jos Horror Vacuillakin on kaksi naispuolista kuraattoria museon puolesta, niin heidän roolinsa pysyy taustalla. Sen sijaan Luontoa ja luonnotonta -näyttelyn kuraattoreiden Marja-Terttu Kivirinnan ja Leena-Maija Rossin näkemys miestaiteen tilasta pyrkii suppeahkossakin ryhmänäyttelyssä esiin. Taiteilijavalinnat ovat heidän tekemiään, teoksia on poimittu parin vuosikymmenen varrelta.

1990-luvun alussa silloiset Helsingin Sanomien toimittajakollegat toimittivat kirjan 1980-luvulla läpimurron tehneestä taiteesta. Koko hajanainen kuva esitteli postmodernissa hengessä niin videotaidetta, performanssia kuin arte poveraa, transavantguardiaa ja feminististä taidetta.

Juuri 1980-luvulla suomalaiseen taide-elämään ilmestyi monia vahvoja naistaiteilijoita. Kivirinta on julkaissut naistaiteilijoista aiemmin kirjan Yhdeksän taiteilijaa. Luontoa ja luonnotonta -näyttelyyn liittyvä teos miestaiteilijoista on sen eräänlainen veliversio, tosin painoteknisesti paljon vaatimattomampi. Naistaiteilijoita esittelevän teoksen oli ottanut kustannusohjelmaansa WSOY, miestaiteen satakuntaa sivua nitoo puolestaan yhteen Like.

Kivirinnan ja Rossin näyttelyssä taiteilijoiden käytössä on laaja välinekirjo. Pekka Niskanen on mediataiteilija, joka graafista suunnittelua opiskeltuaan omaksui itselleen visuaalisesti tehokkaan tyylin. Kuvastonsa hän on valinnut kuitenkin median toimintatapojen vastaisesti, joka ei enää hätkähdytä eikä varasta show’ta.

Kari Soinio ja Harri Pälviranta ovat valokuvaajia, joiden kuvattavina on istunut etenkin lapsia, yleensä naiskuvaajille luontevampia kohteita. Julkisen aihepiirin sijaan kuvat esittävät privaatimpaa aluetta, sekin naiskuvaajien alueena pidettyä.

Jukka Korkeilan kuvissa on nähty villejä pippeleitä ja muita vallattomia mieskuvia. Kiasmaan tehty installaatio on tyylilajiltaan melkoisen 80-lukulainen ja jättää vähän kylmäksi. Myöskään ompelemista harrastava Jouni Kujansuu ei pääse näyttelyssä oikeuksiinsa. Sitä vastoin Kalle Hammin ja Dzamil Kangerin mustetta pulppuava suihkulähde on symbolismissaan sekä leikillinen että korrektin poliittisesti kantaaottava.

Jan-Erik Andersson lämmittää ruokalajien muodossa postmoderneja taideklassikoita, mikä tekee Grillikioskilaivasta itsestäänkin klassikon. Jos se oli aikanaan iso ja moneen suuntaan haaroittuva taideteos, sitä on ollut Anderssonin taloprojektikin Turun Hirvensalossa. Taiteilijan kotitalo on vihdoin valmistumassa ja webbikamera tallentaa muuttoa koko kesän ajan (sikäli mikäli nettiyhteys on korjattu kuntoon).

Viggo Wallensköldin teoksissa on paitsi parrakkaita naisia rikkomassa sukupuolisia tabuja myös erityinen valo.

Valosta innoittuneena miesnäyttelykierroksen voi päättää sohvalla ja syventyä katsomaan Jari Haanperän dokumenttielokuvan Maailman valo. Historialuennon taustakuvat vievät Hongkongin valomaisemiin, märille kaduille ja talojen katoille, siis pimeyteen.

Valon vuodenajan vastavoimana Kimmo Schroderuksen Musta pilvi vuodelta 2004 näyttää Eduskuntatalon puoleisessa päädyssä muodostuneen tätä aikaa symboloivaksi suosikkiteokseksi. Paitsi puristemuovisen pilven myös ikkunan alla avautuu todellisuus eli rakennustyömaa todellisena miehisenä maailmana.

Pitää muistaa, että mies museon puolella on aina hieman väärällä pelikentällä. Ellei hän sitten tee taiteellaan tukuittain rahaa tai kaada naisia, hänelle vieläkin vähän nauretaan. Moni siinä onnistuukin. Hyvä niin.

Horror Vacui Kiasmassa 9. elokuuta asti. Luontoa ja luonnotonta Kiasmassa 30. elokuuta asti.

  • 8.5.2011