Teksti Petri Rautiainen
1970-luvulla John Perkins oli ”talouden ammattitappaja”. Hänen kohteenaan oli kolmannen maailman valtiot ja niiden resurssit. Keinoina olivat päättäjien lahjonta, suostuttelu ja kiristys. Vuonna 2004 hän teki kuitenkin pitkään lykkäämänsä täyskäännöksen: Perkins toi julkisuuteen suuryhtiöiden likaisen edunvalvonnan bestseller-kirjassaan Confessions of an Economic Hit Man. Mutta miten Perkins korjaisi vääryydet?
On outo tunne, kun tajuaa puhuvansa miehelle, jonka aiempi työ on muistuttanut jännityskirjallisuutta salaisine tehtävineen. Miestä, joka toimiessaan ”talouden ammattitappajana” edesauttoi suunnatonta globaalia epäoikeudenmukaisuutta ja luonnonkatastrofeja. Miestä, joka omien sanojensa mukaan auttoi luomaan maailman mahtavimman imperialistisen suurvallan – ei väkivalloin, vaan taloudellisin keinoin.
John Perkins vastaa puhelimeen kotitoimistossaan. Hänen äänensä on rauhallinen. Hän puhuu pitkään ja seikkaperäisesti. Se ei ole ihme, sillä hän on ollut jatkuvalla luentokiertueella sitten vuoden 2004, kun Confession of an Economic Hit Man -teos julkaistiin. Itse asiassa puolen tunnin haastatteluaikani oli ainoa vapaa aika koko kuussa.
Ehkä osa rauhallisuutta tulee siitä, että hän on tehnyt tilinsä selväksi entisen elämänsä kanssa.
Perkins kiertää maailmaa puhumassa talousjärjestelmän muutoksen puolesta. Hänen mukaansa meidät on huiputettu uskomaan voittoa tavoittelevaan kapitalismiin. Sen teorian ekonomisti Milton Friedman sommitteli ja Ronald Reagan, Margaret Thatcher ja muut toivat 80-luvulla käytäntöön. Yksinkertaistettuna: sen mukaan vapaat markkinat tuottavat tehokkaimmin yhteistä hyvää silloin, kun niitä ei säädellä. On huolehdittava vain voittojen maksimoimisesta.
Kriitikoiden mukaan systeemin hyötyjinä ovat lähinnä suuryritysten eliitti; laskun jää köyhimpien ja luonnon maksettavaksi.
Perkinsin uusin Hoodwinked-kirja on selonteko nykytilanteesta ja siitä, miten voisimme taistella vastaan nyt, kun todellinen valta on siirtynyt valtiotason poliittisilta toimijoilta globaaleille yrityksille. Nämä kun hallitsevat lobbaamalla politiikkaa ja omistussuhteilla mediaa. Mutta ei kiirehditä vielä siihen. Kerrotaan ensin se tarina, josta Perkins tunnetaan. Se tarina, jonka kertomatta jättämisestä hänelle tarjottiin 90-luvulla puoli miljoonaa dollaria suurelta rakennusfirmalta.
Kohukirjassa Perkins tunnustaa millainen hänen ”taloudellisena ammattitappajan” toimenkuvansa oli, kun hän toimi suurvallan yritysten edunvalvojana. Ekonomistiksi kouluttautunut Perkins kertoo seikkaperäisesti, miten Yhdysvaltain kansallinen turvallisuuspalvelu NSA rekrytoi hänet salaisiin tehtäviin. Keikka vei hänet Chas. T. Main -konsulttifirman pääekonomistin pallille.
Ensimmäinen askel oli löytää maita, joissa oli suuryritysten ja valtion tavoittelemia resursseja kuten öljyä tai kuparia. Sen jälkeen Perkinsin kaltaiset ”talouden ammattitappajat” tekivät työtään kahdessa vaiheessa.
Ensin heidän tehtävänään oli suostutella tai lahjoa kolmansien maiden johtajat ottamaan suunnattomasti lainaa suuriin projekteihin, esimerkiksi voimaloihin tai infrastruktuurin kehittämiseen. Maat kuten Panama tai Ecuador ottivat velkaa NSA:n ja suuryritysten pussiin pelaavien ekonomistien ruusuisiksi maalailemien ennustusten varassa.
Toinen tärkeä tehtävä oli yksityistämisen läpiajo, jotta sopimukset menisivät amerikkalaisille toimijoille. Lainojen takuina oli hänen mukaansa se, että lainarahoista jopa 90 prosenttia palautuisi amerikkalaisille suuryrityksille kuten pahamaineiselle Halliburtonille.
Väärien ennusteiden avulla suurlainoihin huiputetut maat ajautuivat odotetusti vaikeuksiin. Tälloin ”taloudelliset ammattitappajat” palasivat rikospaikalle vaatimaan korvauksia velkaantuneelta maalta, esimerkiksi halpaa öljyä.
Kun maat eivät sitten selvinneet velkataakastaan, niiden ohjailijoiksi tulivat Kansainvälisen valuuttarahaston kaltaiset laitokset. Velan verukkeella Yhdysvallat ja isoimmat yritykset siis käytännössä valtasivat käyttöönsä tarvitsemiaan resursseja ikään kuin laillisina siirtomaina.
Eniten tästä hyötyvät yritysten omistajat ja valtion eliitti. Maan kansalaiset jäivät velkataakan maksajiksi – velan maksukorvaukset kun otetaan yleensä valtion sosiaalisista menoista, kuten kouluista tai työttömyysturvasta. Myös luonto on joutunut maksajaksi muun muassa Ecuadorissa, jossa puidaan edelleen Chevron-yhtiötä vastaan nostettua ympäristökannetta.
Joskus johtajat eivät kuitenkaan taipuneet. Silloin kun ”taloudellisten ammattitappajien” suostuttelu ja lahjonta epäonnistuivat, oli ”shakaalien” vuoro. Tämä tarkoitti Perkinsin mukaan ”onnettomuuksien”, lietsonnan ja syrjäytysten järjestämistä. Perkinsin mukaan esimerkiksi pokkuroivan Panaman johtajan Omar Torrijosin surmannut lentokoneturma oli CIA:n järjestämä, samoin kuin Iranin Muhammad Mossadeqin syrjäyttäminen.
Myyräntyö toimi lähes täysin lakien mukaan, mutta se pidettiin ymmärrettävistä syistä salassa. Ainoa Perkinsin selkeä laiton teko oli saudijohtajan korruptoimiseksi harrastettu paritus.
Perkinsin tarina hänen vuosistaan ”talouden ammattitappajana” on vauhdikas, jopa liiankin. Raflaavaan sävyyn kirjoitettua Confessions of an Economic Hit Man -kirjaa on vähätelty mielikuvituksen tuotteena, salaliittoteoreetikon sekoiluna. Samanismista ja alkuperäiskansoista kiinnostuneen Perkinsin harrastukset on tuotu esiin pilkallisessa valossa.
Yhdysvaltain ulkoministeriö kielsi kirjan ilmestymisen jälkeen ”taloudellisten ammattitappajien” olemassaolon. Associated Press kuitenkin raportoi vuonna 1998 NSA:n vakoilleen japanilaisia bisnesneuvotteluita.
Kriittinen lukija jää risteävien tulkintojen varaan. Täysin vedenpitävää, objektiivista dokumentaatiota Perkinsin tarinan tueksi ei luonnollisesti ole.
Hyökkäyksen ja muutaman kriittisen lehtijutun jälkeen Perkins on jätetty rauhaan. Hänen mukaansa kyse on strategisesta hiljenemisestä.
”He ovat tajunneet, että minua vastaan hyökkääminen tuo vain lisähuomiota asialleni. He ovat tajunneet sen lisäävän kirjojeni myyntiä. Esimerkiksi Confessions of an Economic Hit Man oli puolitoista vuotta New York Timesin bestseller-listalla, mutta lehti ei koskaan arvostellut sitä”, Perkins kertoo.
Luennoidessaan Perkins on huomannut hänen esittämiensä faktojen vahvistavan niitä epäilyjä, joita ihmisillä jo on.
”Meillä täyttyisi olla suurempi ymmärrys korporaatiovallan hyvin petollisesta ja lähes rikollisesta roolista. He ovat äärimmäisen hyviä huijaamaan ihmisiä ja saamaan Yhdysvalloissa ja muualla luulemaan, että suuryritysten hyvä on yleinen hyvä – mikä ei yleensä pidä paikkaansa.”
Perkinsin aktiivinen aika ”talouden ammattitappajana” sijoittuu 70-luvulle, mutta käytäntö on kaikkea muuta kuin loppunut.
Uusimmassa Hoodwinked-kirjassaan hän kertoo, että ”taloudellisten ammattitappajien” toiminta todettiin niin tehokkaaksi kolmannessa maailmassa, että samaa menetelmää alettiin soveltaa muuallakin. Tuloksena on korporaatioiden pyörittämä kapitalistinen suurvalta, jota Perkins kutsuu imperialistiseksi ”korporatokratiaksi”.
”Sen päätavoitteena on maksimoida voitto sosiaalisista ja ekologisista haitoista piittaamatta. Kaksi muuta ominaisuutta ovat yritysten säätelyn purku sekä kaiken vastuun – vankilat, koulut – sälyttäminen niille eli yhteiskunnan yksityistäminen. Nämä kolme tavoitetta ovat johtaneet erittäin epävakaaseen ja vaaralliseen maailmaan. Itse asiassa meillä on ensimmäistä kertaa historiassa globaali järjestelmä, joka ei toimi. Hyvä merkki sen toimimattomuudesta on se fakta, että maailman väestöstä 5 prosenttia elää Yhdysvalloissa, mutta kulutamme 25 prosenttia maailman resursseista.”
Kyse ei ole enää kolmannen maailman maiden huiputtamisesta. Viimeisin esimerkki velkaloukkuun joutumisesta lienee suuren voimalan Alcoa-alumiiniyhtiön tarpeisiin rakentanut Islanti, jonka tilannetta tutkimaan Perkins kutsuttiin. Islanti ei ole mielenkiintoinen tapaus pelkästään ensimmäisenä velkaantuneena korkean kehityksen valtiona, vaan myös äskettäisten kansanäänestysten takia: viimeisimmässä kansanäänestyksessä yli 90 prosenttia äänesti maan ottamia velkoja vastaan.
”Kun olin siellä viime vuonna, rohkaisin heitä olemaan maksamatta velkaa. Mielestäni maa, joka on laitettu siihen asemaan on joutunut huijatuksi”, Perkins toteaa.
Mitä pieni maa olisi voinut tehdä toisin?
”Ei pidä ajautua velkaan, jota ei voi maksaa takaisin. En tiedä sopimuksen tarkkoja tietoja, joten en voi kommentoida sitä. Islanti olisi joka tapauksessa voinut tajuta, että se on jo nyt kukoistava maa ja käyttänyt energiavaransa vaikka kokovuotiseen kasvihuoneviljelyyn. Tai muihin korkean energian aloihin kuten tietotekniikkaan.”
Perkins huomauttaa kyseisen voimalaprojektin myös tuhonneen hyvin herkän ekologisen ympäristön maan pohjoisosassa.
Perkinsin viimeisimmän kirjan ideana on se, miten meidät länsimaalaiset on islantilaisten tavoin huiputettu uskomaan esteettömän kapitalismin lupauksiin. Oli ekonominen tai sosiaalinen hintalappu miten suuri hyvänsä.
Maailmanlaajuinen talouskriisi on hyvä tilaisuus nähdä systeemin heikkoudet. Mutta miten talousjärjestelmää voitaisiin muuttaa?
”Meidän pitää ensin tunnustaa, että olemme luoneet epäonnistuneen järjestelmän. Äänestäminen ei ole paras muutosvoima. Meidän tulee olla tietoisia siitä, että poliitikot ovat hyvin riippuvaisia yrityksistä rahoituksensa suhteen ja lobbaajien sekä yritysomisteisen median vaikutuspiirissä”, Perkins varoittelee. ”Se mitä voimme tehdä, on muuttaa itse yrityksiä ja saada ne määrittelemään uudelleen päämääränsä. Sen sijaan, että ne vain maksimoisivat voittojaan, niiden pitäisi sitoutua tekemään maailmasta oikeudenmukaisempi ja kestävämpi paikka.”
Muutos kouraisisi elämäntapaa tavallisesta kuluttajasta johtoportaisiin. Hoodwinked-kirjassa hyökätään suoraan lehtien sivuilla glorifioituja yritysjohtajia ja näiden ylisuuria palkkoja vastaan.
”Kun olin kauppakorkeassa 60-luvulla meille opetettiin, että toimitusjohtaja on kuin lojaali sotilas: hänen pitäisi huolehtia pitkän tähtäimen edusta yritykselle, mutta myös työntekijöille, kuluttajille ja alihankkijoille. Nykyajan toimitusjohtajat ovat sotilaiden sijaan palkkiometsästäjiä, jotka vain pyrkivät maksimoimaan voittonsa.”
Mutta mistä löytyisi riittävä paine talousjärjestelmän muutokseen? Hieman yllättäen työväenliikkeitä tai sosialistipuolueita ei juuri Hoodwinked-kirjassa mainita.
”Ainakin Yhdysvalloissa työväenliikkeet ovat tulleet hyvin heikoiksi. En ole asiantuntija niissä, mutta täällä niillä on huono maine, skandaaleja ja korruptiota. Suuryhtiöt ovat tehneet paljon rikkoakseen ne.”
Työväen järjestäytyminen on vaikeaa maailmassa, jossa työpaikat voidaan siirtää muualle. Todellinen muutosvalta on Perkinsin mukaan nyt kuluttajilla.
”Meillä on suunnattomasti voimaa markkinoilla, sinulla ja minulla. Joka kerta kun ostamme tai jätämme ostamatta, annamme äänemme. Se ääni on jopa virallisten äänestysten ääntä vahvempi. Sillä on jo ollut suuria vaikutuksia historiassa: pääsimme eroon apartheidistä Etelä-Afrikassa boikotoimalla yrityksiä, jotka tukivat sitä. Hankkiuduimme eroon harmillisista aerosolikannuista, ja aivan viime vuosina saimme transrasvat pois ruuasta ja antibiootit kanasta. Jos esimerkiksi kaikki lehtesi lukijat lähettäisivät sähköpostia yritykseen, sen olisi pakko kuunnella.”
Muutos voi tulla nopeaan. Perkins käyttää verrokkina markkinatalouteen rytinällä ampaissutta Kiinaa, jonka tulevien johtajien kanssa hän on kokoustanut matkoillaan.
”Opiskelijat siellä sanovat heidän kokeneen ekonomisen ihmeen, mutta sen tulleen sosiaalisesti ja ekonomisesti kovaan hintaan. Nyt he haluavat ’vihreän ihmeen’, ja tehdä Kiinasta maailman vihreimmän valtion. Se jää nähtäväksi miten siinä käy lopulta, mutta näin he puhuvat. Kiina on jo kerran osoittanut, että ihme voi tapahtua nopeasti.”
Haastattelun lopuksi Perkins kertoo minulle tarinan muutaman vuoden ikäisestä lapsenlapsestaan, jonka hän pelkää perivän ”ruman maailman”. Se on sama juttu, jonka hän kertoo motivaatiokseen rutiininomaisesti jokaisessa haastattelussa.
Mitä ilmeisimmin hämärien talouskeikkojen erikoismiehen viimeinen urakka on nyt hänelle itselleen täysin selvä.
Tutustu John Perkinsin tuotantoon sivuilla johnperkins.org. Perkins esiintyy myös Islannin voimalahankkeita ja velkaloukkua käsittelevässä Dreamland-dokumentissa, joka arvosteltiin Fifissä tammikuussa.
