Teksti Julia Latynina
Nyky-Venäjällä järjestelmä on sellainen, että se ruokkii Kaukasian emiraattia. Virkanimitystä vastaan Kaukasiassa joutuu maksamaan lahjuksen Moskovaan. Pitää ymmärtää, että jokaista Moskovaan lähtenyttä lahjusruplaa vastaan lähtee toinen lahjusrupla islamisteille.
Tämä Julia Latyninan teksti ilmestyi Novaja Gazetassa keskiviikkona 31. maaliskuuta, vain kaksi päivää Moskovan terrori-iskujen jälkeen. Latyninan juttu päivittää helmikuussa samaisessa lehdessä ilmestyneen kolmiosaisen kirjoitussarjan Pohjois-Kaukasian konfliktista pommi-iskujen jälkeiseen aikaan. Olga Bobrovan kirjoittama juttusarja on ilmestynyt myös Fifissä: (Kaukasian emiraatti: valtio, jota ei ole olemassa, Kuka kukin on – ja kuka tappaa kenet ja Sissileirin murkinaa ja poliisin aseita).
Pommi-iskut asuintaloja, metroa ja toreja vastaan jatkuvat Venäjällä jo kahdettatoista vuotta. Iskuille tyypillistä on, että:
Ensiksikin, räjähdysten valtaosa ei tapahdu siellä, missä ne saavat eniten huomiota (eli Moskovassa) vaan siellä missä niiden järjestäminen on helpointa (eli Kaukasiassa ja sen lähialueilla).
Toiseksikin, räjähdykset Moskovan ulkopuolella eivät herättäneet sen kummempaa yleisön reaktiota. Sen sijaan kaikki pommi-iskut Moskovassa johtavat heti paniikkiin. Ikävä kyllä sekä vallanpitäjät että yhteiskunta ovat olleet sitä mieltä, että ”jossain Kaukasiassa” tapahtuva ei koske meitä. Kuka lukijoista muistaa, että vuoden 1999 räjähdykset eivät alkaneet Gurjanova-kadulla 8. syyskuuta vaan saman vuoden maaliskuun 19. päivä Vladikavkazissa? Kuinka moni edes muistaa, kuinka usein Vladikavkazin toreilla on iskettyt? Kuka muistaa hirveät, 47 kuolonurhia vaatineet pommi-iskut Essentukin lähijunissa 5. joulukuuta tai torilla Samarassa 4. kesäkuuta 2004?
Kolmanneksi, vallanpitäjät yrittivät unohtaa pommi-iskut mahdollisimman nopeasti ja vähätellä uhrien määrää. En tule koskaan uskomaan, että 6. helmikuuta 2004 Moskovassa, Avtozavodskin metroaseman lähellä tunnelissa tehdyssä iskussa, jossa kolme metrovaunua paloi poroksi ruuhka-aikaan, olisi ollut vain 40 uhria. En usko, että Samaran torilla, jossa silminnäkijöiden mukaan ”ruumiita oli kasoittain”, olisi ollut vain kymmenen kuolonuhria. Ja entäs samanaikaiset pommi-iskut lentokoneissa Moskova–Volgograd ja Moskova–Sotši 24. elokuussa 2004? Tuolloin meille uskoteltiin kolmen päivän ajan, että lentokoneet putosivat itsestään. Näemmä sekä vallanpitäjät että yhteiskunta ovat jo unohtaneet nämä lentokoneet – miksi muuten useat tahot ovat näinä päivinä väittäneet, ettei Moskovassa olisi koskaan aiemmin isketty samanaikaisesti? Synkronoituja pommi-iskuja tehtiin myös myös 6. lokakuuta 2000 Pjatigorskissa ja Nevinnomysskissä, 8. joulukuuta 2000 Pjatigorskissa, 24. maaliskuuta 2001 Kavminvodyssä, Essentukissa ja Adyge-Hablessa.
Neljänneksi, suurin osa räjähdyksistä ei ole tšetšeenien vaan muiden kansojen jihadin tielle lähteneiden sissien tekosia. Vladikavkazin räjähdyksen järjestivät Kartsan kylästä kotoisin olevat inguušit. Buinakskin räjähdyksen 4. syyskuuta 1999 järjestivät avaarit Kudalin kylästä, jonka imaami Ahmad-Kadi Ahtajev oli yksi ”puhtaan islamin” tienraivaajista Dagestanissa. Moskovan iskut järjesti kaksi karatšaita – Atšemez Gotšijaev ja hänen lankonsa Hakim Abajev, yhdessä tataarin Denis Sajtakovin ja puoliksi baškiirin, puoliksi venäläisen Rustam Ahmjarovin kanssa. Samanaikaisten iskujen sarjan vuosien 2000–2001 taitteessa järjesti jälleen Gotšijaevin poppoo. 5. lokakuuta 1999 Pjatigorskissa epäonnistunut isku, jolloin pommimies Rasul Karajev kuoli vahingossa itse, oli Tšervlenyh Burunov -kylästä kotoisin olevien nogaiden työtä – tämä on yksi niistä kylistä, joihin wahhabismi aikanaan juurtui Dagestanissa.
Eli kerrataan – suurin osa räjähdyksistä tapahtui Kaukasian lähellä eli siellä missä sissien on helpompi toimia, eikä siellä missä niiden mediavaikutus on vahvin. Enemmistö iskuista ei ole tšetšeenikansan, joka ensimmäisen Tšetšeenian sodan aikana joutui käytännössä kansanmurhan uhriksi, järjestämiä – niistä vastaavat muiden kansallisuuksien sotaisat salafit, joiden päämäärä on vapauttaa Kaukasia vääräuskoisista. Toisin sanoen Samaškissa tapettiin yksien sukulaisia mutta Gurjanova-kadulla räjäyttivät toiset. Nykyisten Kaukasian emiraatin tukijoiden ideologia eroaa radikaalisti Tšetšenian itsenäisyystaistelijoiden ideoista. Keskeinen ajatus on nyt puolustava jihad. Keskustelu wahhabismista ilman keskustelua puolustavavasta jihadista on yhtä järjetöntä kuin keskustelu bolševikeista muistuttamatta proletariaatin diktatuurista ja luokkasodasta.
Ideologian mukaan Kaukasus oli 19. vuosisadalla islamin aluetta, joten nyt siellä käydään puolustavaa jihadia. Toisin kuin hyökkäävä jihad, puolustava jihad on ”farz ajn” eli jokaisen yhteisön jäsenen velvollisuus. Siinä missä hyökkäävään jihadiin liittyvät on pyydettävä lupaa velkojilta ja sukulaisilta, puolustavaan jihadiin osallistujalla ei tällaisia velvoitteita ole.
”Mikä on kafiirien valtiossa tänään elävän muslimin tilanne”, kirjoittaa Musa Mukožev, yksi Kabardino-Balkarian džamaatin johtajista, joka johti kansannousua Naltšikissa 13. lokakuuta 2005, ”kuinka hänen on elättävä, jotta ei joutuisi harhaan tai syntiin? Vaihtoehtoja on vain yksi – liittyä sotaan kufraa vastaan, liittyä jihadiin kafiireita ja munafiqeja vastaan”. ”Muslimit, jotka sanoillaan tai teoillaan auttavat vääräuskoisia sotivat silloin sekä muslimeja että Allahin tahtoa vastaan. Siksi heitä vastaan yhtä lailla kuin vääräuskoisiakin vastaan on taisteltava”, kirjoittaa Anzor Astemirov, toinen Kabardino-Balgarian džamaatin johtajista, joka tapettiin maaliskuussa. ”Tänään rauhanomaisten džamaattien perusteminen Venäjän alueelle on petturuutta.”
Wahhabiiteille vapautettu Tšetšenia merkitsi suunnilleen samaa, mitä bolševikeille merkitsi Neuvosto-Venäjä eli ponnahduslautaa koko Kaukasian vapauttamiseksi. Tämän vuoksi wahhabiitit ajautuivat vakavaan konfliktiin Mashadovin kanssa, joka pyrki Tšetšenian itsenäistymiseen eikä Kaukasian vapauttamiseen. Kesällä 1999 wahhabiitit tunkeutuivat Dagestanin alueelle. Kesäkuun 1999 lopussa Dagestanin wahhabiittien johtaja Bagaudin Kebedov palasi kotikonnuilleen Dagestanin Tsumadiin, ja ilmoitti sen vapautetuksi vääräuskoisista. Tuolloin Venäjä käytännössä alistui Dagestanin vuoristoalueiden menettämiseen, ja kuukauden ajan oli virallisesti huomaamatta sotaa. Venäjä huomasi olevansa sotatilassa vasta elokuussa, kun amil Basajevin joukot kävivät Tsumadiin matkalla olevien sisäministeriön sotilaiden kimppuun.
Basajev ei kärsinyt ratkaisevaa tappiota Venäjän armeijaa vastaan, vaan hän poistui Dagestanista koska väestön enemmistö ei tukenut häntä. Vaikka Dagestanissa oli paljon wahhabiitteja, kaiken kaikkiaan he olivat marginaalissa. Dagestanilaisten enemmistö kuuluu alueella perinteisen suufilaisen islamin piiriin, ja he kannattivat wahhabismia yhtä vähän kun katolilaiset tukevat protestantteja. Basajev oli tottunut olemaan partisaani, jota paikallinen väestö tukee, mutta nyt hän löysi itsensä ulkopuolelta tulleen agentin roolista, ja siksi hänen piti lähteä takaisin Tšetšeniaan.
Syttynyt sota vei tšetšeeneiltä vapauden, ja wahhabiiteilta heidän leirinsä, samalla tavalla kun Afganistanin sota vei al-Qaidalta sen harjoitusleirit. Terrori-iskujen sarja, joka jatkui vuodesta 1999 vuoteen 2004, tyrehtyi. Vuonna 2007 isot iskut käytännössä loppuivat Venäjällä, amil Basajevin kuoleman takia ja Kremlin ajaman, sekä äärimmäisen epäinhimillisen että äärimmäisen tehokkaan konfliktin “tšetšenisaation” takia.
Mutta Kreml ei kyennyt käyttämään omaa historiallista mahdollisuuttaan. Viime vuodesta lähtien, kun Ingušian vallanvaihdon jälkeen tasavalta ei enää ollut mukava turvapaikka sisseille, Kaukasian virtuaalinen emiraatti aloitti hyökkäyksen. Sissien määrä Kaukasuksella on tuskin kasvanut merkittävästi, mutta heidän tilanteensa muuttui radikaalisti. Vuonna 1999 Dagestanissa wahhabiitit olivat marginaalissa, samaan tapaan kuin Punaiset Prikaatit 1960-luvun Italiassa. Mutta nyt merkittävä osa Dagestanin virka- ja liikemiehistä maksaa heille suojelurahaa. Kabardino-Balkariassa wahhabiitteja oli hyvin vähän ennen vuoden 2005 kansannousua, eikä heitä ole ollut sen enempää kansannousun jälkeen. Mutta nyt harva liikemies kieltäytyy maksamasta heille zakatia, se ei yksinkertaisesti ole mahdollista – jos luovutat yhden wahhabiitin viranomaisille, toinen tulee ja tappaa sinut.
Nyky-Venäjällä järjestelmä itse on sellainen, että se ruokkii Kaukasian emiraattia. Virkanimitystä vastaan Kaukasiassa joutuu maksamaan lahjuksen Moskovaan, ja nimityksen rahoittaakseen virkamiehen on kerättävä lahjuksia paikan päällä. Mutta heti kun rahankeruu alkaa, wahhabiitit tulevat kylään ja vaativat oman palansa kakusta. Pitää ymmärtää, että jokaista Moskovaan lähtenyttä lahjusruplaa vastaan lähtee toinen lahjusrupla islamisteille.
Tietysti Kreml voi nimittää presidenttejä, jotka eivät kerää lahjuksia, kuten Ingušian uusi presidentti Jevkurov. Mutta tällaisen presidentin ongelma on, että hän ei voi ”ratkaista ongelmia” Moskovan kanssa eli maksaa Moskovalle tarkoituksenmukaisten ihmisien nimittämisestä virkoihinsa.
Toinen vaihtoehto on nimittää presidenttejä, jotka ovat ruplamiljardöörejä ja jotka siten voivat ”ratkaista ongelmia” Moskovan kanssa omarahotteisesti, puhaltamatta rahaa tasavaltojensa budjeteista. Tämän vuoksi Moskova harkitsi Dagestanin uuden presidentin paikalle senaattoreja Suleiman Kerimovia, Magomed Magomedovia ja Ahmed Biladovia. Mutta tällöin Moskovan on myönnyttävä siihen, että tasavallan johtaja on vaikuttaja, joka pystyy toimimaan myös oman päänsä mukaan. Ja jos presidentiksi nimitetään voimakas toimija, pahin skenaario voi toteutua. Kremlin panos Tšetšenian hallintoon merkitsee käytännössä suojelurahojen tilittämistä tasavallan nykyjohdolle.
Siis yhtälöillä, jotka määrittelevät kriteerit Kremlille sopivalle Kaukasian hallitsijalle, ei ole ratkaisua. Tämän takia Kaukasian virtuaalinen emiraatti tulee yhä todellisemmaksi.
Radikaali salafismi on samanlaista kaikkialla. Sen kanssa on joutunut tekemisiin niin Yhdysvallat, Egypti kuin Saudi-Arabiakin – ei pidä unohtaa, että Osama bin Laden julisti jihadin Saudi-Arabian kuningashuonetta vastaan. Mutta terveet ja sairaat valtiokoneistot reagoivat eri tavoin. Yhdysvalloilla on vaihtoehto salafien ideoille, ja Yhdysvaltojen salaiset palvelut keskittyvät terrorismin vastaiseen taisteluun eivätkä jallita Hodorkovskia. Näin ollen syyskuun 11. päivän jälkeen Yhdysvalloissa ei ole tehty uusia terrori-iskuja.
Venäjällä ei ole mitään, millä vastata wahhabiiteille, joiden mukaan Kaukasian ongelmat johtuvat vääräuskoisten vallasta. Ja virkavalta tuskin lopettaa satunnaisten ihmisten ampumisia ja liikemiehien ryöstämistä vain käyttääkseen aikaansa terroristien kaltaisen, karvaanmakuisen ja vaarallisen vihollisen jahtaamiseen. Terrorismi on kuin flunssavirus – terveessä ruumiissa se on ohimenevä sairaus, mutta sairaan valtion, jota vaivaavat rönsyily ja korruptio, se voi tappaa.
Näin ollen oli selvää, että ”Nevski Ekspressin” iskun jälkeen uudet terrori-iskut olivat vain ajan kysymys. Ja ottaen huomioon terrorismin vastavoiman edesottamukset tässä maassa, voi odottaa, että terrorismin vastaisen taistelun nimissä he vain jatkavat niitä puuhia, jotka he jo osaavat – tyytymättömien marssien hajoittamista ja liikemiesten perkaamista.
Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Novaja Gazetassa.
