Jos kirjallisuudella on jotain merkitystä, se on ihmetykselle ja huojennukselle sukua oleva tunne, jota voisi kutsua mentaaliseksi ylijäämäksi. Lukevan ihmisen etuoikeutena on toisinaan törmätä kirjaan, joka ei pelkästään viihdytä tai ravitse, vaan kääntää koko olemuksen nurinniskoin ja ravistelee elämisen perustuksia.

Italialainen kirjailija Italo Calvino totesi kerran, että jos kirjailijat eivät ryhdy mielettömiltä tuntuviin haasteisiin, koko kirjallisuus menettää merkityksenä. Mutta olisi yksisilmäistä ja kulttuurisesti rampauttavaa rajoittaa ihmisluonnon innovatiivisuus vain kirjallisuuden ominaisuudeksi.

Calvinon maksiimia pitääkin venyttää koskemaan itse inhimillistä olemassaoloa: jos ihmiset eivät ryhdy mielettömiltä tuntuviin haasteisiin, koko ihmiskunta menettää merkityksensä. Onneksi tällaisia ihmisiä vielä on.

Anonyymin ystäväpiirin kokoama kirja Peace Pilgrim (1982) ja Elizabeth Gilbertin teos The Last American Man (2002) kertovat kumpikin tarinan todellisesta ihmisestä, joka haluaa kaikessa yksinkertaisuudessaan muuttaa maailmaa ja joka ei kaihda vaivoja työskennellessään unelmansa eteen.

Nämä kirjat eivät vain huojenna, vaan ne kyseenalaistavat totunnaisuuteen perustuvan elämäntavan ja antavat sille konkreettisen, todeksieletyn vaihtoehdon. Joka lukee nämä kirjat muuttumatta, ei ole lukenut niitä tosissaan.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1953 eräs Yhdysvaltojen itärannikolta kotoisin oleva harmaahiuksinen nainen jätti maallisen elämänsä ja aloitti yksityisen pyhiinvaelluksen maailmanrauhan puolesta. Hän otti nimekseen ”Peace Pilgrim” ja kieltäytyi koskaan kertomasta alkuperäistä nimeään tai paljon muutakaan itsestään.

Kodittomaksi vaeltajaksi ryhtyessään Peace Pilgrim jätti taakseen niin omaisuuden kuin mukavuudet. Välttämättömiksi katsomansa tavarat – kampa, taitettava hammasharja, kynä, kartta, saamansa kirjeet – hän kantoi taskuissaan. Hän päätti syödä tai nukkua vuoteessa vain, jos joku niitä tarjosi hänelle pyytämättä. Hän vannoi kävelevänsä, kunnes ihmiskunta olisi oppinut elämään rauhassa keskenään. Vuoteen 1964 mennessä hän oli kävellyt yhteensä 25 000 mailia.

Matkallaan Peace Pilgrim jakoi kirjoittamaansa rauhanadressia ja keräsi nimiä vetoomukseen, jossa vaadittiin muun muassa Korean sodan lopettamista ja kansainvälistä aseriisuntaa. Hän kulki muuttolintujen tavoin keväällä pohjoiseen ja syksyllä etelään ja pysähtyi juttelemaan kaikkien kanssa, jotka halusivat kuunnella hänen sanomaansa. Vähitellen sana alkoi kiiriä hänen edelleen, ja häntä pyydettiin puhumaan kouluihin, kirkkoihin, radioon ja televisioon.

Vaikka osavaltiosta toiseen kuljeneen matkan varrelle mahtui myös lukuisia vastoinkäymisiä, Peace Pilgrim kertoi kävelevänsä pelotta ja sisäisen rauhan kannattelemana. Kun kukaan ei tarjonnut hänelle ruokaa, hän käveli kerran kolme päivää syömättä. Jos kukaan ei tarjonnut yösijaa, hän nukkui siltojen alla tai juna-asemilla. Toisinaan joku halusi jutella hänen kanssaan yöllä, jolloin hän jätti nukkumisen kokonaan väliin.

Arizonassa Peace Pilgrim pidätettiin irtolaisena ja heitettiin putkaan. Siellä hän kuunteli sellikavereittensa murheita ja pani heidät lopulta laulamaan tunnelmaa nostattavia yhteislauluja. Hänet vapautettiin seuraavana päivänä, kun hänen taskustaan löydettiin osavaltion kuvernöörin allekirjoittama paperi, jossa hänelle toivotettiin turvallista matkaa.

28 vuotta kestäneen pyhiinvaelluksensa aikana Peace Pilgrim ei levännyt käytännössä päivääkään. Hänen mielestään lomaa tarvitsevat vain ne, jotka eivät nauti siitä mitä tekevät. Matkansa aikana Peace Pilgrim tapasi tuhansia ihmisiä vangeista poliitikkoihin ja teki useimpiin heistä lähtemättömän vaikutuksen. Hänen tarkein sanomansa oli, ettei valtioiden välille synny rauhaa ennen kuin jokainen ihminen löytää sisäisen rauhansa. Omalla esimerkillään hän näytti, mitä se tarkoittaa käytännössä.

Peace Pilgrim käveli kuolemaansa saakka 1981. Sen jälkeen hänen laaja ystäväpiirinsä kokosi hänen elämänsä ja opetuksensa kirjaksi, joka nimettiin yksinkertaisesti päähenkilönsä mukaan.

Elizabeth Gilbertin The Last American Man kertoo Eustace Conwaysta, joka on eräänlainen Robinson Crusoen kääntöpuoli. Toisin kuin haaksirikkoinen Crusoe, Conway jättää sivilisaation ja valitsee luonnossa elämisen vapaaehtoisesti. Ja odottaa muitten tekevän saman hänen perässään.

Etelä-Carolinassa vuonna 1961 syntynyt Conway harrasti erätaitoja jo lapsena. Seitsemänvuotiaana hän kykeni pyydystämään maaoravia veitsellä. Kaksitoistavuotiaana hän käveli tyhjin käsin metsään ja eleli siellä viikon. Viisi vuotta myöhemmin hän rakensi itselleen tiipiin ja teki vaatteensa pyydystämiensä eläinten nahoista.

Kahdeksantoistavuotiaana hän laski Mississippiä itse tekemällään kanootilla ja vuotta myöhemmin hän käveli kaksituhatta mailia yli Appalakkien ilman eväitä tai kunnollisia varusteita. Conwayn hurjin uroteko tapahtui kuitenkin vuonna 1995. Tuolloin hän ratsasti koko Amerikan mantereen halki 103 päivässä, minkä ei pitänyt olla edes mahdollista.

Aiemmin fiktiota kirjoittanut Gilbert törmäsi Conwayhin vuonna 1993 ja tajusi pian, että halusi kirjoittaa kirjan tämän poikkeuksellisesta elämästä. Hän kirjaa teoksessaan tarkasti ylös Conwayn herkulesmaiset edesottamukset, mutta ei kaihda paljastaa myös päähenkilönsä ristiriitaisia ja äkkipikaisia puolia. Gilbert kuvaa Conwayn kunnianhimoisena ja päämäärätietoisena uuden elämäntavan apostolina, jonka pingottunut perfektionismi hipoo usein epäterveitä rajoja.

Conwayn varsinainen elämäntyö on Turtle Island -niminen luonnonsuojelualue, joka on pyhitetty luonnonmukaisen elämäntavan opiskeluun ja harjoittamiseen. Vuonna 1987 Conway osti lainarahalla 107 eekkerin metsäalueen Appalakkien eteläpuolelta. Hän pystytti omin käsin alueelle retkeilykeskuksen ja rahoitti hanketta ottamalla vastaan koululaisluokkia ja patikoijaryhmiä.

Hän raatoi keskuksessaan yötä päivää ja osti pala palalta ympäröivää metsää. Vuoteen 1999 mennessä Turtle Islandin oli kasvanut jo tuhannen eekkerin alueeksi. Kun paikalle alkoi muuttaa Conwayltä oppia halajavia nuoria, syrjäinen metsäsaareke muuttui organisoiduksi maatilaksi ja yhteisöksi. Ja sellainen se on tänäkin päivänä.

Sekä Peace Pilgrim että The Last American Man kertovat yksilöstä, joka ei ehkä onnistunut muuttamaan koko maailmaa, mutta sitä yrittäessään valaisi ainakin yhden nurkan siitä. Nämä teokset eivät ole elämäkertoja, tietokirjoja, pamfletteja tai oikeastaan kirjoja ollenkaan. Ne ovat haasteita. Ja sellaisenaan kutsuvat lukijoita vastaamaan, avaamaan silmänsä ja katsovan maailmaa uudella tavalla.

Samalla ne muistuttavat, että elämä ei välttämättä olekaan jatkuvaa darwinistista kylmää sotaa, jossa muiden hyvinvointi on uhka yksilölle. Peace Pilgrim ja Eustace Conway todistavat elämillään, että homo sapiens -lajin edustaja pystyy halutessaan tekemään mitä tahansa. Niin kiehtova ja hämmästyttävä hän on. Ihmenen.