Hormonilihan värinä

Teksti Jari Tamminen

Jaksaako nostalgia kantaa kokonaisen elokuvan? Sylvester Stallone käsikirjoitti, ohjasi ja pullisteli pääosassa The Expendables -elokuvassa, joka on menetettyjen mahdollisuuksien sinfonia.

Muinaisella 1980-luvulla elokuvateatterien lippukassoja ja videovuokraamoja dominoivat lihaksikkaat miehet, jotka yksiulotteisten juonikuvioiden varjolla riistivät paidat leveiltä harteiltaan ja paloittelivat vastaantulijoita veriseksi massaksi. Pahikset olivat usein ryssiä tai muita vasureita, Yhdysvaltain erikoisjoukkojen kirkasotsaiset sankarit puolustivat vapaata maailmaa sosialismilta. Sittemmin maailma on muuttunut hieman moniulotteisemmaksi ja ajoittain elokuvakerrontakin tuntuu edenneen samaan suuntaan. Ja nyt ei siis puhuta 3D-tehosteista.

Schwarzeneggerin keskittyessä politiikkaan tuon aikakauden toinen – sananmukaisesti – suuri tähti, Sylvester Stallone on jatkanut sitkeästi toimintatähden uraa. Välillä mies on tosin hetkellisesti kadonnut ja kerran jopa harhautunut itselleen vieraaseen genreen: rooli Cop Land -elokuvan ylipainoisena, puolikuuroja ja snadisti hitaalla käyvänä apulaissheriffinä oli valonpilkahdus miehen monotoonisten roolien joukossa. Harmillisesti heppu itse piti roolia virheenä, joka söi hänen uskottavuuttaan toimintasankarina. Sittemmin tehokkaasti doupattu ja hyvin treenattu Stallone on tehnyt paluuta vanhojen menestysrooliensa uusioversioilla. Molemmat, Rocky ja Rambo ovat tehneet enemmän ja vähemmän onnistunen paluun toiminnan keskiöön.

On huomionarvoista, että Stallonen käsikirjoittama ensimmäinen Rocky esitti kasvukertomuksen altavastaajasta, joka väisti pahimmat ylilyönnit. Lähes naivisti amerikkalaista unelmaa kohti ajava tarina tekee yllättävän käännöksen lopussa, jossa sankari saakin pataansa. Elokuva oli aidosti hyvä ja voitti Oscarit muun muassa parhaana elokuvana ja ohjauksesta. Rocky-elokuvasarjan jatko-osissa sitten se unelmakin täyttyy ja samalla vajotaan reaganilaisen arvomaailman hetteikköön. Sarjan avausosan ansioita ei kuitenkaan kannata ylenkatsoa.

Myös ensimmäisen Rambon voisi lukea saman kaltaiseksi altavastaajan selviytymistarinaksi, ja samalla lähes yhteiskuntakriittiseksi. Siinähän takametsien pikkukaupungin sadistinen punaniskasheriffi hyökkäsi Vietnamin sodan henkisesti murtaman veteraanin (John Rambo) kimppuun. Ja loppu onkin sitten väkivaltaviihteen historiaa.

Uudessa elokuvassa The Expendables, jonka Stallone sekä käsikirjoitti että ohjasi, Syltty pullistelee hormonilihaksiaan lukuisten 1980- ja 90-lukujen toimintatähtien kanssa. Listalta löytyy suuruudet Schwarzenegger ja Bruce Willis sekä uutta tulemista elävä Micky Rourke. Kirveellä veistetty ruotsalaisjätti Dolph Lungren on ryppyinen ja eletyt vuodet näkyvät, mutta näyttelijänä hän on yhtä jäyhä kuin aina ennenkin. Myös 1990-luvulla ja sen jälkeen loistaneita tähtiä riittää tusinan b-leffan tarpeisiin, Jet Li, Jason Statham, ”Stone Cold” Steve Austin ja kaverit pitävät siitä huolen. Kuulemma Wesley Snipesiäkin yritettiin saada mukaan karkeloihin, mutta ilmeisesti miehen verovelkaoikeudenkäynti esti maasta poistumisen, tiedä sitten pitääkö tuo paikkaansa. Lajissaan täysin ja totaalisen ennennäkemätön näyttelijäkaarti pitää huolen siitä, että odotukset elokuvalta olivat luonnollisesti korkealla. Valtaosa näistä tähdistä ei osaa näytellä edes henkensä pelastamiseksi, mutta eihän yleisö siitä maksakaan.

Selkeitä viittauksia elokuvan suurimpien tähtien 1980-lukulaisiin elokuviin piisaa runsain mitoin. Asetelma, jossa Karibianmeren pikkuisen saaren ilkeä diktaattori kyykyttää poloista kansaa on kuin suoraan noista Reaganin ajan propagandaelokuvista. Se, että maailma on muuttunut ja kerronnaltakin odotetaan nykyisellään hieman enemmän edellyttävät hienosäätöä käsikirjoitukselta. Se, että punainen kommunismin uhka on väistynyt tarkoittaa sitä, että rosvojen motiivitkin pitää vaihtaa. Näin tapahtuikin, jopa yllättävän itsekriittiseen suuntaan. Viittaukset Yhdysvaltojen tekemiin koiruuksiin ovat melkoisen itsestään selviä.

Elokuvan alussa Syltyn johtama palkkasoturijoukko käy ohimennen torppaamassa sopivan ajankohtaisesti somalimerirosvoja, jotka vähän väsyneesti esitetään suoraviivaisen pahoina ihmisinä. Genreuskollisesti touhun keskellä ei pysähdytä pohtimaan toimijoiden motiiveja tai tapahtumien taustoja. Onnistuneen tehtävän jälkeen kuitenkin palkkasoturit tuumailevat, että eipä sillä niin väliksi, että mistä ryhmän palkkiorahat tulevat ja mitä niiden eteen täytyy tehdä. Se, että elokuvan sankarit rinnastetaan näinkin selvästi juuri teurastettuihin merirosvoihin ei olisi sopinut The Expendablesin esikuvana toimineisiin menneiden vuosien väkivaltamässäilyihin. Hieman myöhemmin palkkasoturit alkavat jo kyseenalaistamaan toimintansa oikeutusta kuin alleviivatakseen maailman muuttumista monimutkaisemmaksi.

Työryhmältä osoittaa jonkin asteista ironiantajua se, että elokuvassa esiintyvät lähes kaikki mahdolliset lihaksikkaat pullistelu- ja toimintasankarit. On täysin mahdotonta ottaa vakavissaan elokuvaa, johon nämä jo yksistäänkin koomisuuden partaalla huojuvat machot on mahdutettu. Vähimmäisvaatimus elokuvan onnistumiselle olikin se, että otsat eivät ole rypyssä alusta loppuun. Harmillisesti tämä ei selkeästikään ollut tekijöiden visio.

Jäyhää ja suoraviivaista toimintaa esitellään ihan vanhaan tapaan ja valonpilkahdukset ovat harvassa. Hieman yllättäen Schwarzeneggerin pikainen vierailu oli yksi näistä. Pohjustaako Kuvernaattori paluuta elokuviin tai seuraavaa poliittista kampanjaansa? Todennäköisesti jälkimmäistä. Tuossa lyhyessä kohtauksessa päästään vinoilemaan presidenttihaaveista ja dialogi kulkee kahdella tasolla. Toisaalta viitataan elokuvan tapahtumiin ja toisaalta taas viitataan siihen, että Stallone jatkaa sitkeästi elokuvien tekemistä ja Arnold puolestaan täyttää poliittisia ambitioitaan.

Mahdollisesti elokuvan hienoimman hetken kuitenkin tarjoaa suomentaja. Stallonen karjuessa kesken hurjan tulitaistelun ”I’m out” hän tietenkin viittaa siihen, että hän on ”out of bullets”, aseesta on ammukset loppu. Tämä toimintaelokuvien aapisen peruslause päätyi kuitenkin tekstitykseen muodossa ”Tulin ulos”. Johan sopikin, ihanko kaapista? Samoin kuin urheilun kohdalla, myös toimintaelokuvista puhuttaessa harvemmin viitataan (tahattomaan) homoeroottisuuteen. Pelaajien maalituuletukset ja niitä seuraavat kasat ovat ainoita kertoja, kun kovat kundit voivat halailla ilman pelkoa leimautumisesta. Kehonrakentajien öljytyt lihakset ja urosvoimaa pullistelevat sankarit puolestaan ovat kuin suoraan Tom of Finlandin kynästä peräisin. Siltikään tätä ei tavata sanoa ääneen. Ihan umpiheterot lihansyöjämiehetkin saavat (vähän salaa) ihailla näiden lavalla pyörähtelevien tai elokuvissa esiintyvien miesten fyysisiä ominaisuuksia ilman pelkoa homoilun puolelle lipsahtamisesta.

Ehkäpä kääntäjän lapsus ei ollutkaan lapsus. Ehkä hän ei malttanut olla irvailematta näille heteronormatiivisen homostelun ylistyslauluille.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta & Anarkiaa 2019
Etnosoi 2019