Maanjäristyspäivänä nukuin pitkään, koska olin työskennellyt illalla myöhään. En kuullut siitä uutisista. Sen sijaan sain äidiltäni sähköpostia: pikaisen viestin, jossa hän sanoi presidentin palatsin sortuneen. Äiti kirjoitti olevansa shokissa. En ymmärtänyt, kunnes näin uutiset.

Siitä hetkestä lähtien olin kuin halvaantunut. En pystynyt keskittymään muuhun kuin uutisiin, joita luin tauotta.

On hirveän vaikea uskoa, mitä tapahtui Haitissa viime viikolla, ja ymmärtää tuhon todellista mittaa. Luin, että maanjäristystä voitaisiin verrata usean ydinpommin räjähdykseen – se oli voimakas ja sen keskus ei ollut kovin syvällä, ja tämä yhdistelmä teki siitä erityisen vaarallisen.

Kuinka niin pieni maa, 27 000 neliökilometriä ja 10 miljoonaa asukasta, voi kestää sellaisia iskuja? Köyhyyden takia harva taloista on rakennettu kunnolla. Silmänräpäyksessä Haiti lennähti takaisin keskiajalle.

Tälläkin hetkellä lukemattomat ihmiset ovat hautautuneina sortuneissa rakennuksissa. Heidän luokseen apu ei koskaan ehdi, tai jos ehtii, luultavasti liian myöhään; osaa ei koskaan löydetä. Monia on poltettu ja haudattu joukkohautoihin nimettöminä. Henkiinjääneet yrittävät päästä sinuiksi tragedian kanssa samalla kun on selviydyttävä käytännön asioista: etsittävä vettä, ruokaa, hoitoa. Punaisen Ristin arvion mukaan järistyksestä kärsi noin kolme miljoonaa ihmistä, lähes kolmannes Haitin väestöstä.

Miksi tämän täytyi tapahtua? Haitin poliittinen tilanne on ollut mitä vaikein niin pitkään. Lisäksi haitilaiset ovat joutuneet kestämään rajuja vuosittaisia tulvia. Moni on joutunut pelastautumaan tulvavesiltä kotiensa katoille – nyt lukemattomat kodit ovat tuhoutuneet asumiskelvottomiksi. Pian sateet taas alkavat ja kaaos pahenee.

Isoisäni, taidemaalari Geo Remponeau, pakeni perheensä kanssa Haitista New Yorkiin Papa Docin aikoina. Elämä diktatuurissa oli tuolloin, 1960-luvulla, käynyt liian vaaralliseksi. Hänen paras ystävänsä, äitini kummisetä, oli päässyt hengestään puolisotilaallisten Tonton Macoutes -joukkojen käsissä.

Vanhempani tapasivat New Yorkissa 1970-luvun alussa. He muuttivat yhdessä Sveitsiin, isäni kotimaahan. Omassa taiteessani olen työstänyt suhdettani haitilaisiin juuriini.

Sukuani asuu Port-au-Princessä. Lisäksi tiesin, että jotkut sukulaiseni olivat matkustaneet sinne hautajaisiin pari päivää ennen järistystä.

Newyorkilaisten perheenjäsenteni Facebook-viesteistä sain rakennettua kuvan tapahtuneesta. Meillä oli onnea: sukulaisemme onnistuivat vielä ensimmäisen järistyksen jälkeen soittamaan New Yorkiin kertoakseen olevansa kunnossa ja varoittaakseen, että puhelut eivät jatkossa varmaan onnistuisi verkon ylikuormittuessa. Kolmen päivän kuluttua hautajaisvieraat pääsivät palaamaan kotiin Yhdysvaltain armeijan mukana.

Tuolla reissulla mukana ollut Gladys kertoi olleensa katastrofin hetkellä Petion Villen talossa. Järistys vavisutti taloa voimakkaasti, mutta kuin ihmeen kaupalla se pysyi pystyssä.

Hetkeä myöhemmin henkiinjääneet kulkivat kaduilla etsien rakkaitaan sortumien alta, kaivautuen sortumiin paljain käsien. Taivasalla yöpyneet rukoilivat ja lauloivat. Yksi paikallisista serkuistamme, diabeetikko, pelastettiin 18 tunnin jälkeen sortuneesta talosta. Joistain ystävistä ei kuulu vielä mitään.

Kaukana oleminen saa minut tuntemaan oloni avuttomaksi. Lahjoitin heti rahaa ja olen kannustanut muita tekemään saman. Haitissa tarvitaan apua enemmän kuin koskaan, ja avuntarve tulee jatkumaan pitkään. Yksi hyvä avustusjärjestö, josta vasta kuulin, on Partners in Health. Lisäksi on tietenkin Lääkärit ilman rajoja.

Perjantaina ryhdyin tekemään solidaarisuusnauhoja Haitin lipun väreissä, punaisia ja sinisiä, jakaakseni niitä läheisilleni.

Tiedän, että näissä tapauksissa ihmiset muistavat tragedian juuri niin kauan kuin media kertoo siitä, mutta kääntävät huomionsa toisaalle kameroiden poistuessa. Silti monet suurimmista haasteista tulevat esiin vasta myöhemmin. Toivon, ettei Haitia unohdeta.

Mitä minulla on Haitista? Muutamia muistoja lapsuudestani. Otsani arpi, jonka sain kuusivuotiaana pienessä onnettomuudessa, kun vierailimme perheeni kanssa Haitissa.

Aikuisena en ikinä päässyt palaamaan: se olisi ollut liian vaarallista. Nyt kadun sitä, etten käynyt. Haiti ei enää palaa entiselleen; sen ihmisetkin ovat muuttuneet.

Mutta jonain päivänä palaan.

Kuvataiteilija Sasha Huber (1975) elää ja työskentelee Helsingissä.