En ole enää pitkään aikaan järkyttynyt Venäjältä kantautuvista uutisista. Hirveitä asioita tapahtuu kotimaassani niin tiheään, että niihin turtuu.

Siitä huolimatta viiden muslimimiehen yhtäaikainen katoaminen jäljettömiin on hätkähdyttävää, jopa Venäjällä. Kaikkiaan seitsemän ihmistä katosi Moskovassa 24. ja 25. syyskuuta välisenä yönä. Viidellä heistä on sukulaisia Moskovassa. Nämä viisi ovat:

Israpilov Mahomed, 35-vuotias dagestanilainen, Tšibiev Zelimkhan, 26-vuotias mekaanikko Kabardino-Balkarista, Mahomedov Jamal, 24-vuotias dagestanilainen rakentaja, Asadov Dovar, 25-vuotias tadzikistanilainen ja Abdullajev Akil Javatkhanovitš, 30-vuotias dagestanilainen postivirkailija.

Kaikki kadonneet ovat Moskovassa asuvia perheellisiä miehiä. Mahomedilla on Ksenia-vaimon kanssa kaksi lasta: neljävuotias poika ja kuusikuinen tytär. Akilin vaimo Alina synnyttää pian pariskunnan esikoisen. Dovarilla ja hänen vaimollaan Ilmiralla on kahden kuukauden ikäinen tytär.

Miehet katosivat illalla 24. syyskuuta, kun he olivat palaamassa perjantain jumalanpalveluksesta moskeijasta, joka sijaitsee Novokuznezkajan metroaseman vieressä. Heidän on kerrottu ajaneen kahta Mercedes-merkkistä autoa. Toinen autoista, rekisterinumerolla M220MP, kuuluu Akil Abdullajeville ja toinen, rekisterinumerolla 350, Dovar Asadoville.

Mahomed Israpilov soitti vaimolleen Ksenialle kahdelta aamuyöllä, 25. syyskuuta ja kertoi olevansa matkalla kotiin. Moskeijalta on noin tunnin ajomatka Balashikhaan, jossa Mahomed ja Ksenia asuvat.

Olga, Jamal Mahomedovin vaimo kertoo, että hänen miehensä oli samassa autossa Abdullajevin ja Tšibievin kanssa. Jamal soitti Olgalle yhdeksältä perjantai-iltana 24. syyskuuta ja sanoi olevansa kulman takana ja kohta kotona. Olga soitti miehelleen takaisin pian yhdeksän jälkeen, mutta Jamalin puhelin oli kiinni. Puhelin on pysynyt suljettuna siitä asti.

Abdullajevin ja Tšibievin puhelimet hälyttivät keskiyöhön asti, kunnes nekin sammutettiin.

Aluksi kadonneiden omaiset joutuivat totaaliseen sokkiin. Sitten he alkoivat soitella toisilleen. Kun he tajusivat, että miehet oli viimeksi nähty autoilemassa, he hämmentyivät eivätkä tienneet miten edetä. Omaisille sanottiin, että ”teidän yrityksenne selvittää miesten kohtalo tulee epäonnistumaan, sillä nykyään ei enää luoteta hijabia käyttäviin naisiin.”

Nuoret naiset kuitenkin yhdistivät voimansa ja päättivät toimia. He ottivat yhteyttä sairaaloihin ja ruumishuoneisiin, tuloksetta. He ilmoittivat miesten katoamisesta Moskovan syyttäjänvirastolle ja poliisilaitokselle, mutta toistaiseksi tutkimuksia ei ole käynnistetty.

”Pelkäsin Dagestanissa, koska siellä on niin väkivaltaista. Mutta olin vakuuttunut siitä, että Moskovassa Mahomed olisi turvassa”, Ksenia kertoo. Hänen mukaansa Mahomedia kohtaan ei ole Moskovassa osoitettu mitään erityistä mielenkiintoa viranomaisten taholta.

Ksenia muistaa kuitenkin, että vuotta aiemmin Dagestanissa, missä he asuivat ennen Moskovaan muuttoa, Mahomed kutsuttiin Makhatškalan poliisiasemalle. Mahomed ei kertonut vaimolleen kuulustelun yksityiskohtia, vain sen, että ”mitään ongelmia ei ole”. Kuulustelut ovat mahdollisesti liittyneet hänen opintoihinsa Al-Azharin yliopistossa Kairossa.

Ksenia oli kadonneiden vaimoista ensimmäinen, joka otti minuun yhteyttä. Samana päivänä, 4. lokakuuta, hän haki apua myös Moskovassa toimivilta ihmisoikeusryhmiltä sekä Novaja Gazeta– ja Moskovski Komsomolets -sanomalehdiltä. Ihmisoikeusjärjestö Memorial päätti alkaa välittömästi tapauksen seurannan. Memorialissa tiedetään liiankin hyvin mitä tämänkaltaisiin ongelmiin jotuneilla ihmisillä on edessään.

Oleg Orlov, yksi Memorialin johtajista, alkoi kysellä miesten perään useilta eri poliisiviranomaisilta. Kaikki kielsivät, että heillä olisi mitään tekemistä katoamisen kanssa, tai että he tietäisivät missä miehet ovat.

Novaja Gazeta suositteli omaisille asianajajaa, Nodar Duišvilia. Niinkin yksinkertainen seikka, että naisilla on nyt oma lakimies, on kohentanut heidän tilannettaan jonkin verran. Aiemmin asenne heitä kohtaan oli suorastaan vihamielinen, nyt poliisi on sentään aloittanut etsinnät, tosin vasta kaksi viikkoa katoamisten jälkeen ja ilmeisesti vain siksi, että tapaus on saanut julkisuutta.

Lokakuun 12. päivä kansainvälinen kidutuksenvastainen järjestö OMCT ilmoitti Venäjän viranomaisille, että se on huolissaan tutkimusten laiminlyönnistä ja ihmisten turvallisuudesta. Moskovan syyttäjänvirasto on kieltäytynyt nostamasta rikostapausta todennäköisen kidnappauksen perusteella.

Syyttäjänvirasto perustelee päätöstään sillä, että ”kukaan ei ole pyytänyt lunnaita”.

Olen joutunut selvittämään myös erästä toista katoamistapausta. Lunnailla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että toistaiseksi tunnistamaton Venäjän turvallisuusjoukkojen yksikkö kaappasi Ingušian oppositiojohtajan Mahomed Aushevin neljä sukulaista jouluaattona Pietarin keskustassa.

Kaappauksesta käynnistettiin tutkinta. Silminnäkijöiden todistusten ja kaappauksen tallentaneen videonauhan perusteella on löytynyt vahvaa näyttöä siitä, että Ali Dzhaniev, Mahomed Adzhiev, Yusup Dobriev and Yunus Dobriev joutuivat turvallisuusjoukkojen, mahdollisesti FSB:n kaappamiksi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) otti tapauksen tutkintaansa ja kommunikoi Venäjän hallinnon kanssa. Pian sen jälkeen kaappauksen selvittäminen priorisoitiin tärkeäksi, mutta eipä siitä ole ollut mitään hyötyä kaapattujen olinpaikan selvittämiseksi…

Lakimies Olga Zeintlina hoitaa Pietarin kaappaustapausta sekä Venäjän että Strasbourgin oikeusistuimissa. Zeintlinan mukaan Venäjän turvallisuusviranomaisilla on noin kuukausi aikaa luovuttaa kaappaukseen liittyviä tietoja. Jos he eivät sitä tee, on riittävästi perusteita nostaa syyte Venäjän valtiota vastaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen toisen artiklan rikkomisesta. Toinen artikla määrittelee ihmiselle oikeuden elämään.

Strasbourgin tuomioistuimen ratkomat ennakkopäätökset niin sanotuissa tšetšeenitapauksissa lisätään nyt näihin uusiin katoamisiin, jotka tulevat Venäjän muista osista ja suurimmista kaupungeista. Niissä on kaikissa sama kaava, toimintatapa ja jälkiprosessit.

Bazorkina vs. Venäjä oli ensimmäinen tšetšeenin katoamistapauksen tutkinta, josta valitettiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Käsittelyn yhteydessä EIT ilmoitti, että yksi pätevän tutkinnan perustehtävistä on pitää uhrien omaiset ajan tasalla ja tiedottaa heille tutkintojen etenemisestä.

Pietarin katoamistapauksessa uhrien jäljittäminen on mahdotonta, koska tieto ei kulje edes Strasbourgin ja Moskovan välillä. Human Rights Watch julkaisi vuonna 2009 raportin Who will tell me what happened to my son?, jossa sanotaan näin:

”Strasbourg on vahvistanut, että lähes kaikissa tšetšeeneihin liittyvissä tapauksissa Venäjän hallinnon periaatteena on ollut se, että katoamisilmoituksen tehneitä tahoja ei tiedoteta tutkimuksista riittävästi.”

”Ainakin 70:ssä Tšetšenian katoamistapauksessa (24. syyskuuta 2009 mennessä) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että hallituksen toiminta ja ylimalkaiset selvitykset valituksia tehneitä ja tietoja vaatineita kantajia kohtaan täyttää epäinhimillisen kohtelun periaatteet, ja rikkoo täten Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3. artiklaa.”

”Huolimatta siitä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on toistuvasti ja voimakkaasti tuominnut tämänkaltaisen epäinhimillisen kohtelun, Human Rights Watchin haastattelemat EIT:hen valittaneet kantajat kertovat, että vaikka tuomioistuimen päätös on astunut voimaan, he eivät edelleenkään saa viranomaisilta pyytämiään tietoja tutkimuksista.”

Siitä asti kun aloin seurata ”Pietarin mysteeriä”, olen pitänyt yhteyttä Tanzila Dobrievan kanssa, jonka aviomies on yksi kadonneista. ”Me olemme jonakin päivänä jälleen kaikki onnellisesti yhdessä”, kuuluu hänen skypen kautta välittyvä mottonsa. Dobrieva on yhden kivuliaimman kidutuksen muodon uhri: hän ei tiedä, onko aviomies elossa vai kuollut.

Ksenia Najmutdinova, Moskovassa syyskuussa kadonneen Mahomed Israpilovin vaimo kertoo, että he aikovat mennä kaduille protestoimaan ja käynnistää omat tutkimuksensa. Heidän entinen elämänsä on mennyttä. Selvitäkseen musertavasta tuskasta heidän on pakko täyttää aikaansa tekemällä jotakin, joka antaa merkitystä. He eivät usko oikeusapuun.

”Heidän päämääränsä on enemminkin loukata meitä kuin todella löytää miehemme”, Ksenia väittää. Tšibievin vaimo Aneta Sunsheva ja Mahomedovin vaimo Olga Skryabina ovat hänen kanssaan samaa mieltä.

Olga kertoo, että hän meni 28. syyskuuta tekemään oman kaupunginosansa Dolgoprudnyn poliisiasemalle ilmoituksen miehensä katoamisesta. Olgan vanha äiti lähti mukaan. Poliisiasemalla päivystävä poliisiupseeri halusi keskustella ensin äidin kanssa.

Äiti palasi keskustelusta kasvot kalpeina. Sen jälkeen poliisi halusi kuulustella Olgaa. Koska Olgalla ei vielä silloin ollut lakimiestä, hän kieltäytyi puhumasta poliisille ilman äitinsä läsnäoloa.

Se ei silti säästänyt nuorta naista nöyryytykseltä. ”Olga, mikäli olen ymmärtänyt oikein, vanhempasi ovat kristittyjä”, poliisi oli sanonut Olgalle. ”Sinäkin näytät kaikin puolin kristityltä. Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut, että olet mennyt kääntymään muslimiksi?” upseeri kysyi.

Minusta vaikuttaa hieman siltä, että tällaiset kysymykset vihjaavat siihen suuntaan, että tutkimukset eivät tule koskaan johtamaan kadonneiden miesten kohtalon selviämiseen.

Käännös: Susanna Kuparinen.