Malmikunnaksen lankakauppiasperheen tarina oli Kari Hotakaiselta uudenlainen avaus kirjailijana, paitsi tyylillisesti, myös sikäli, että kustantaja oli vaihtunut.

Aihepulasta kärsivä kirjailija ostaa seitsemällätuhannella eurolla elämän sattumalta kirjamessuilla tapaamaltaan vanhemmalta rouvalta, joka elämänsä lankakauppiaana vietettyään osaa kaupankäynnin ja tuntee ihmismielen. Mutta ihmisten, rouvan itsensä, hänen miehensä ja heidän kolmen lapsensa sekä näiden perheenjäsenten, osat eivät aina olekaan sellaisia kuin niiden itse kukin haluaisi olevan.

Hotakaisen monin paikoin hykerryttävä kerrontatapa on siirtynyt Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle yllättävänkin notkeasti. Vaikka romaanin peruina tekstiä on paljon, teos ei sorru selittämiseen. Jokainen kirjan sivuilta repliikkeihin siirretty sana on tarpeellinen, näyttelijät saavat hahmoihinsa elävyyttä ja tekstiin lennokkuutta kummankaan kärsimättä. Esitys on myös visuaalisesti pelkistetty, repliikkien voima on valtava, lavastusta tuskin nimeksikään.

Sanna-Kaisa Palo, Jaakko Saariluoma ja Armi Toivanen ovat omilla teillään lapsuudenkotinsa ihanteista etääntyneinä Malmikunnaksen jälkeläisinä inhimillisiä kovan maailman kulkijoita. Palon työnarkomaani-Helena ja Saariluoman syrjäytymistä vastaan suunnilleen kaikin tavoin taisteleva Pekka saavat kerronnassa enemmän tilaa, mutta se on tarpeenkin. Sen verran runsaasti heidän elämänkohtalonsa poikkeaa siitä, mitä äiti kirjailijalle kertoo. Varsinkin Saariluoman kyvyt tragikoomisen hahmon luojana ovat huipussaan. Myös Toivasella on hilpeät hetkensä puhelinmyyjän aina yhtä hermoja repivää työtä kuvatessaan.

Leena Uotilan ja Teemu Palosaaren kiitollinen tehtävä on loikkia roolista toiseen. Uotilan galleriasta löytyy pieni timantti toisensa jälkeen, niin elämän tarkoitusta etsivänä hienostorouvana, suorapuheisena puhelinasiakkaana kuin romahtavana irtisanottunakin. Hieno plastinen oivallus on tehdä Palosaaren tulkitsemasta kirjailijahahmosta myös postinkantaja, joka tuo äiti-Salmen lapsilleen lähettämät kortit perille. Kari-Pekka Toivosen ällöttävä menestyjätyyppi on huomattavasti yksioikoisempi hahmo, vaikka roolina varsin nappiin osuva sekin.

Olisiko liioittelua sanoa Ritva Valkaman olevan nyt, 78-vuotiaana, elämänsä roolissa, siis kaiken sen jälkeenkin, mitä hän tähänastisella urallaan on tehnyt? Niin vain on, että lankakauppias Salme Malmikunnas on elänyt sen elämän, joka Ritva Valkaman arkirealistista katsomoonkin heijastuu. Hotakaisen kerronta muuttuu Valkaman hahmossa sanajonosta eläväksi elämäksi. Sellaista ei teatterissa näe kovinkaan usein, sillä vaikka tyyppejä tehdään taitavasti, niiden taustat, suhteet ja suhtautumiset harvoin yltävät näin kokonaisiksi.

Ritva Valkamalla on toki puolellaan kaikki mahdolliset avut. Paitsi, että hän on erinomainen, monialainen näyttelijä, hän myös tuntee Hotakaisen tekstin poikkeuksellisen hyvin, onhan hän lukenut romaanin radioonkin. Silti Ihmisen osa on nimenomaan tarina perheestä, jossa äidin rooli on keskeinen, mutta ei niin dominoiva, että juttu kaatuisi muiden avustamaksi monologiksi.   Ihmisen osan esitykset on näillä näkymin myyty loppuun pitkälle syksyyn. Se on hyvä – niin paljon vähemmän koskettavatkin esitykset tuntuvat suomalaisyleisölle kelpaavan menestyksestä päätellen.

Ihmisen osan seuraava esitys on Helsingin kaupunginteatterissa torstaina 12.5.