Teksti Jose Riikonen
Jore Puusalla on tehtävä. Hän on kuvajournalisti ja opettaja, joka ei pelkää sanoa pahasti jos aihetta on, vaikka vastassa olisi millaisia tuulimyllyjä. Journalismi – sellaisena kun Puusa sen näkee – riisuu ihmisestä turhan kaunistelun.
Once in a lifetime -shot. Se tärkein otos, jollaisen jokainen kamerankäyttäjä haluaa elämässään ottaa.
1981 Neuvostoliitto pommittaa Afganistania. Samaan aikaan paikan päällä olevat lehtikuvaaja Jore Puusa ja toimittaja Timo Vuorela ovat jumissa Peshawarissa. Viiden viikon ja yhden päivän aikana he vakuuttavat afganistanilaiselle Hezbi Islam -sissijoukolle, etteivät ole Neuvostoliiton agentteja. Että he ovat journalisteja, tekemässä juttua Afganistanin tilanteesta Helsingin Sanomiin. Sissijoukko vakuuttuu ja ottaa miehet mukaansa.
Puusa ja Vuorela tarpovat sissijoukon mukana vuoriston halki kaksi viikkoa naamioituneina, raportoiden tapahtumista. Venäläiset taisteluhelikopterit pommittavat lumessa kahlaajia.
Kuoleman vaaran osaa aistia vasta silloin, kun se on todellinen, jatkuvasti niskassa. Silloin täytyy pitää pää kylmänä.
”Se oli ehdottomasti rankin keikka, jonka mä olen tehnyt”, kertoo 58-vuotias Puusa. Vuosina 1979-1995 ”raatokeikkaa” eli sotakuvausta tehnyt Puusa kertoo tarinan elävästi.
Mutta tuliko tuolta reissulta se tärkein? Once in a lifetime -shot?
Ei. Puusan tärkeimmäksi kuvakseen nimeämä otos on jotain aivan muuta. Tuo tärkein valokuva valottaa samalla Puusan kyyniseltä vaikuttavaa persoonaa pintaa syvemmältä.
Tarina Afganistanin keikasta kertoo kuitenkin jotain Puusan omistautumisesta työlleen. Mies tekee nykyään vain satunnaisesti keikkaa freelancerina, sillä vuodesta 2008 asti hän on opettanut Helsingin evankelisessa opistossa kuvajournalismia täysipäiväisesti. Ja suomalaisen kuvajournalismin sekä etenkin suomalaisen sanomalehtikuvaamisen tilasta hänellä on painavaa sanottavaa.
”Se on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kuollut pois. Ongelma lähtee jo ala-asteiästä, koska Suomessa opettaakseen kuvaamataitoa ei tarvitse olla kuviksen maikka. Se menee niin, että joku innokas liikunnan opettaja, joka on aikoinaan piirtänyt orvokkeja vesiväreillä, antaa lapsille pääsiäisenä kynän ja käskee piirtämään pääsiäispupun.”
Puusaa naurattaa, mutta naurussa ei ole tippaakaan hyväntahtoisuutta. Hän vitsailee silloin tällöin, on jopa viihdyttävä, mutta tummaksi värjättyjen, pitkien hiuksien ja harmaan parransängen takaa kumpuava huumori on äärimmäisen kylmää ja kyynistä. Puusan karisma on tylyn, päähän potkitun oman tiensä kulkijan karismaa, joka pulppuaa ilmoille mörisevinä miniluentoina. Tietynlaista antisankarimaista Dirty Harry -karismaa.
Onko hän katkera? Ovatko tuulimyllyt nujertaneet vanhan miehen? Puusaa kun ei usein kiitellä sanomisistaan. Se ei tosin estä häntä yhä sanomasta asioita, jotka ovat totta.
Puusa on paasannut – ja nimenomaan paasannut – positiivisen, kokonaisvaltaisen journalismin puolesta pitkään. Tämä määritelmä sisältää liiton, jossa otsikko, ingressi, juttu ja kuva lyövät kättä tavalla, joka parhaimmillaan pamahtaa lukijan silmille kuin tykin suusta. Taas Puusa paasaa, tehostaen sanojaan napauttamalla toistuvasti sormillaan pöytää.
”Koska Suomessa on erinäisistä historiallisista syistä aina arvostettu tekstiä enemmän kuin kuvaa, eivät suomalaiset osaa lukea lehtikuvaa. Se kuva on usein vain asiansa ajava räpsy, jonka toimittaja on hätäpäissään napannut.”
Taas Puusaa naurattaa:
”Toimituspäällikkö sitten ihmettelee, että mikä tässä Matti Meikäläistä esittävässä kuvassa oikein on vikana? Siinä kuvassahan se mies seisoo!”
Lehtikuva on toimeksiantajille usein vain pakollinen paha, josta maksetaan mahdollisimman pieni hinta. Lisäksi kuvaaminen ujutetaan kirjoittavan toimittajan niskoille, joka ei, ainakaan Puusan mielestä, osaa käytännössä koskaan hoitaa kuvaamista kunnolla. Tätä tuulimyllyä Puusa haluaa uhmata. Hän haluaa palauttaa lehtikuvaan ja sitä kautta koko journalismiin laadun, joka oli vielä 70-luvulla voimissaan.
”Ilkeästi sanottuna se tosin saattaa olla jo helmiä sioille, koska osaako tämä Big Brother -sukupolvi ottaa laatujournalismia enää vastaan?”
Tottahan se on. Lehtiä luetaan yhä vähemmän, kevyet aiheet kasvattavat suosiotaan jatkuvasti painavan asian kustannuksella. Miksi lukea ikäviä uutisia, kun todellisuutta voi paeta viihdeohjelmien turvalliseen syliin?
Journalismin tila alkoi Puusan mukaan rappeutua 80-luvun puolivälissä. Ehkä siksi, että radikaali, 70-luvulla yhteiskunnallista murrosta ajamassa ollut sukupolvi alkoi asettua aloilleen. Asuntolaina ja lapset rauhoittavat kummasti. Radikaali sukupolvi kasvatti lapsia, jotka ihannoivat yksilöllisyyttä ja hedonismia. Lapsia, joille yhteisöllisyys, yhteiskunnallisuus ja vastuu ovat kirosanoja.
Journalismi ei kuitenkaan ryvettynyt hetkessä, vaan muutos on ollut salakavala ja hidas. Puusa, journalisti kun on, havainnollistaa metaforan kautta:
”Jos laittaa sammakon kiehuvaan veteen, niin se pomppaa sieltä pois. Jos taas laittaa sen kylmään veteen ja pikkuhiljaa lämmittää, se ei tajua tilannetta, vaan kuolee.”
Myös kapinahenki ja luovuus ovat kuolleet. Vaikka ihmiset ovat näennäisesti korostetun yksilöllisiä, se näkyy korkeintaan erikoisissa vaatteissa tai kampauksessa. Ihmiset eivät lue, heillä ei ole yleissivistystä eikä rohkeutta tai mielenkiintoa olla eri mieltä asioista, saatikka tuoda luovaa lahjakkuuttaan esille. Puusa kuvailee suomalaista lannistamiskulttuuria, jälleen metaforan kautta.
”Tää on sellainen Linnanmäellä oleva peli, jossa lyödään nuijalla pöydästä ylös ponnahtavia päitä. Jos jollain on luovuutta, se lannistetaan. Jos sitä ei tee opettaja, niin viimeistään välitunnilla taiteelliset ihmiset kyllä koulitaan ruotuun.”
1979 Puusa astuu United Press Internationalin autosta ulos keskelle mellakkaa, matkalla lentokentältä Teheranin keskustaan. ”Tää näyttää pahalta tilanteelta, mene sinne”, ohjeistaa kuski.
Puusa alkaa kuvata ja hetken päästä häntä kohti juoksee pieni tyttö. Kuuluu laukaus. Sekunnin päästä Puusan housuille lentää aivonkappaleita luodin räjäyttämästä tytönpäästä.
”Ihmisessä täytyy olla se jokin, että pysyy tollasessa tilanteessa toimintakykyisenä. Mä jatkoin duunin tekemistä.”
Once in a lifetime -shot? Ei tälläkään kertaa.
Tarina kuvaa Puusan ensimmäistä raatokeikkaa, jonka jälkeen hän tiesi, että pää kestää pahojakin tilanteita. Äkillisen kriisin edessä ihminen pysyy toimintakykyisenä, tai kuten useimmille käy, lahoaa tai jäätyy paikalleen. Toimintakyvyn säilyttäminen on ensiarvoisen tärkeää journalistille.
Journalismi kun toimii tietyn, vaikeasti suomennettavan kaavan mukaan: No news is bad news / bad news is good news / good news is no news. Usein alalla toimii vielä kiero logiikka, jossa kaikkein pahimmat uutiset ovat niitä kaikkein mielenkiintoisimpia eli parhaita uutisia.
”Journalismin tehtävä on olla vallan vahtikoira ja toimia ihmisten silminä ja korvina. Kertoa asioista ja paikoista, joihin ’tavallisen’ ihmisen ei ole mahdollista saada yhteyttä.”
Puusan kovan olemuksen syy on helppo ymmärtää, sillä yleensä nämä paikat ja asiat eivät ole iloisia. Ne kovettavat ihmisen. Ne polttavat ihmisestä kerroksen, joka koostuu uskomuksesta oikeudenmukaisuuteen ja hyvyyteen.
Polttivat Puusastakin. Yleensä niihin liittyvät valta, raha ja rikokset. Puusan tuulimyllyjä nekin.
Kyynisyys ei kuitenkaan tarkoita, että Puusa olisi lannistunut. Hänestä ei tule mieleen katkera vanha setä, joka kunniakkaan kuvausuransa ehtoopuolella on taantunut opettajaksi. Hän palaa yhä asioiden puolesta, joihin uskoo.
Kun Puusa puhuu, hänen tummien silmiensä takaa voi tuntea liekin, joka roihuaa edelleen kuumana. Kaikesta huomaa, ettei miestä ole nujerrettu. Puusa on periaatteen mies, vaikka katkeraan loppuun saakka.
Tuulimyllyt kun eivät päästä Puusaa otteestaan, ja tuskin hän sitä edes haluaisi, vaikka toteaa itsekin, että ”ei tästä kamppailusta oikeasti ole suuremmassa mittakaavasta mitään hyötyä”. Jokin Puusaa kuitenkin ajaa eteenpäin.
”Mä en nuole ketään. Mä en kestä katsoa itseäni aamulla peilistä, jos annan periksi.”
Nykyään lehtikuvista maksetaan pahimmillaan vain pari kymppiä, mutta Puusa ei tee kuvauskeikkoja polkuhinnoilla. Mieluummin hän dyykkaa ruokaa vaikka roskiksista, kuin alentuu alennusmyyntipolitiikkaan, joka alalla on valloillaan. Metafora:
”Jos ryhdyt lampaaksi, sut keritään.”
Miehestä kirjoitetaan lukuisilla blogeilla ja keskustelufoorumeilla ikävään sävyyn. Siellä ihmetellään, että miten se kylähullu jaksaa vuodesta toiseen paasata. Jopa ammatilliset suhteet ovat välillä kärsineet. Nyt Puusa ei vitsaile, vaan miettii hetken ja vakavoituu.
”Vaikka mä olen kovettunut, niin kyllä se pahalta tuntuu, kun ihmiset haukkuu. Suomalainen keskustelukulttuuri on sitä, että puhutaan ihmisistä, ei niistä asioista. Mä puhun aina asioista.”
Eivät palopuheet silti hukkaan ole menneet. Puusaa lämmittää suunnattomasti nähdä, kun joku hänen oppilaistaan tajuaa kokonaisvaltaisen positiivisen journalismin idean. Hänellä on myös mainetta lehtikuvaajien puolestapuhujana, mikä on tuonut auktoriteettia tilanteissa, joissa esimerkiksi joku hänen oppilaistaan on joutunut kuvauskeikalla huonon kohtelun kohteeksi.
Puusa liputtaa yhä myös kapinan ja anarkian puolesta. Oikean, vallan vahtikoirana olevan journalismin puolesta. Puusan agenda ja asenne kiteytyvät metaforaan, joka tiivistää sisältä yhä roihuavan miehen olemuksen. Se on Puusan motto ja elämänasenne, jonka mukaan hän yhä elää:
”Vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan.”
Once in a lifetime -shot. Se tärkein otos, jollaisen jokainen kamerankäyttäjä haluaa elämässään ottaa.
Puusalle se tärkein ei ole raatokeikalta napattu kuva mätänevästä ruumiista, joka paljastaa lintukodossa asuville länsimaalaisille maailman ruman puolen.
Se tärkein ei ole rahan ja vallan korruptoivalle voimalle kasvot antava otos limaisesta, moraalinsa hukanneesta poliitikosta.
Se tärkein ei liity millään tavalla suomalaisen journalismin ja etenkin kuvajournalismin alennustilaan, jonka puolesta Puusa kiehuu yhä uudelleen ja uudelleen.
Se tärkein kuvaa ainoaa asiaa, jonka takia ihminen maailmassa elää. Se kuvaa osaltaan Jore Puusaa, joka kyynisyydestään huolimatta uskoo vielä johonkin, jolla on merkitystä. Johonkin, mikä on luonnollisuudessaan jopa kaunista.
”Mä tulin himaan ja kamerassa oli yksi ruutu jäljellä. Mun exä oli imettämässä mun esikoistani mustan patterin edessä, vastavalossa. Juuri kun mä menin ovesta sisään, tissi valahti pois lapsen suusta ja maito ryöppysi kaaressa lapsen naamalle ja mä olin kameroineni valmiina. Se on mun once in a lifetime -shot. Siinä kuvassa kiteytyy lisääntyminen, eli käytännössä se syy, minkä takia me kaikki täällä maailmassa ollaan.”
