big_fimage.jpg

Avaruuden hitaat kiiruhtajat

Teksti Ville Lähde

Alastair Reynoldsin uusin romaani yrittää tehdä vaikutuksen lukijaansa tarjoamalla aina vaan suurempaa, vanhempaa ja syvempää – ja niinhän nykyscifi toimii. Kirjassa liikutaan tulevaisuudessa, noin kuuden miljoonan vuoden päässä. Kuolemattomat pirstolaiset katselevat sivilisaatioiden nousuja ja tuhoja ja siinä ohessa seurataan ihan perinteistä rakkaus- ja etsivätarinaa.

Reynoldsin uuden romaanin House of Suns tarinan taustana on Gentianin Sukulinjan ”pirstolaisten”, eräänlaisen kloonisuvun, toistuva vaellus läpi Linnunradan. Lähdettyään Aurinkokunnasta miljoonia vuosia sitten he ovat nähneet ihmiskunnan levittäytyvän koko galaksiin ja lukemattomien paikallisten sivilisaatioiden nousun ja tuhon. Käytännössä kuolemattomille pirstolaisille suurten imperiumienkin elämä on osa galaktisen talouden arkea.

”Vihdoinkin”, sanoin helpottuneena. ”Tästä galaktisesta suurvallasta olen jopa kuullut.”

”No, olisi melkoinen saavutus, jos et olisi kuullut Hyväntahtoisuudesta – he sentään kestivät melkein yksitoista kiertoa, yli kaksi miljoonaa vuotta…”

”Miksi he hävisivät?” Päätin, ettei minun kannattanut peitellä tietämättömyyttäni.

”Kaikki häviävät”, Betony totesi, ”liikevaihtoa se vain on.”

Miljoonien vuosien iästään huolimatta pirstolaiset eivät kuitenkaan muista koko galaksin historiaa, sillä he ovat erään romaanihenkilön sanoin historian lehtien läpi porautuvia kirjatoukkia. Suurimman osan tuhansia vuosia kestävistä matkoistaan he viettävät hidastetussa subjektiivisessa ajassa ja palaavat normaaliaikaan vain nauttimaan historian herkuista. Reynoldsin maailmassa ihmissuvun ikivanhat haarat ovat keksineet moninaisia ratkaisuja ikuisuuden ongelmaan.

House of Suns on hyvä esimerkki siitä, mihin suuntaan suurin osa uudesta scifistä on keskittynyt. Viime vuosina melkein jokainen uusi scifiromaani on käsitellyt ihmisyyden teknologista ja biologista murrosta siirryttäessä kosmisiin ajan ja paikan mittasuhteisiin, teknologian kehityksen eksponentiaalista kasvua sekä sivilisaatioiden irtaantumista kaikesta meille tutusta, galaktisen arjen tuolle puolen. Lajityypin harrastajille näiden teemojen avainsanoja ovat olleet transhumanismi, singulariteetti ja transsendenssi. Näitä suuria kysymyksiä käsitellään ennen kaikkea teknologian kehityksen ja nykyisen kosmologian ongelmien kautta.

Vaikka Reynoldsin kirjassa on monia yksittäisiä kiintoisia ideoita, se on hyvä esimerkki koko suuntauksen ongelmista. Kuten galaktisen liikevaihdon nousevat ja kuihtuvat sivilisaatiot, ei uusi kova scifi ole oikein saanut rakennettua kunnon suhdetta kosmiseen aihepiiriinsä, ja voi kysyä, kuinka kauan se säilyy hengissä. Kosmologisista ongelmista ja valtaisista ajan ja paikan mittakaavoista saa aikaan hyviä ajatuskokeita, mutta yksinään ne eivät riitä hyvään kirjallisuuteen. Niinpä kirjallisesti tämäkin romaani on lopulta kahden rakastavaisen kertomus, sukueepos ja etsivätarina, jonka suhde Reynoldsin tavoittelemiin suuriin kysymyksiin jää kömpelöksi ja etäiseksi.

Perinteisesti scifi on ollut vahvimmillaan joko käsitellessään aikansa ongelmia äärimmäisen vieraannuttamisen kautta tai pohtiessaan toiseuden kohtaamista ja vieraan olemusta. Reynoldsin kaltaiset kirjailijat selvästi haluavat palauttaa kunniaan scifin varhaisen, mutta usein naureskellun ja kirjallisesti heikkona pidetyn tehtävän, teknologisen ja kulttuurisen kehityksen ennakoimisen – ei siis allegoriana, vaan itsetarkoituksena. Nykysuuntauksen ongelma kuitenkin on, että se ei ole löytänyt kirjallista muotoa näiden teemojen käsittelyyn.

Sen sijaan pääasia tuntuu olevan nykyään ihmeen tuntu, sense of wonder. Perinteisesti ihmeen tuntua on pidetty olennaisena science fictionin piirteenä, jossa lukija joutuu vaihtamaan yllättäen perspektiiviään, ajattelemaan lukemaansa uusilla käsitteillä. Nykyään ihmeen tuntua haetaan kuitenkin paljon kapeammin kuvaamalla aina vain isompaa, vanhempaa, kaukaisempaa, syvempää… ”Look at the size of that thing”, mutta ziljoona kertaa Kuolontähteä isompana. Monet scifin harrastajat toki kokevat, että lukija voi pohtia itseään näitä teemoja vasten, mutta väitän, että tämä onnistuu tai epäonnistuu useimmiten itse romaanin ulkopuolella. Harva kirjailija todella pystyy sisällyttämään sen tarinaansa.

Tämä epäsuhta on johtanut siihen, että scifin lukijat odottavat kirjailijoilta kirjallisesti vähemmän kuin ennen. Suurista teemoistaan huolimatta uusi kova scifi on useimmiten viihdyttävää mutta ohutta.

Reynoldsin teoksessa tätä kuvaa hyvin se, että varsinainen käännekohta on kosmisuudessaan mullistava kertomuksen hahmoille. Kirjailija ei kuitenkaan onnistu välittämään tätä lukijalle, sillä keskittyessään perinteiseen henkilödraamaan hän ei saa välitettyä henkilöiden vierasta näkökulmaa lukijalle. Kirjan etsivätarina keskittyy lopulta kovin tuttuihin inhimillisiin petoksen ja katkeruuden motiiveihin, minkä vuoksi sen lopun yllätykset eivät herätä niinkään ihmetystä vaan irtonaisuuden tunteen.

Doris Lessing selitti asian kirjassaan Siriuksen kokeet seuraavasti:

”Minusta olisi kovin mieluisaa, jos kriitikot ja lukijat pitäisivät tätä Canopus Argossa: Arkisto -sarjaani pelkkänä kehyksenä, jonka avulla voin kertoa muutaman (toivottavasti) kiehtovan tarinan, esittää kysymyksiä sekä itselleni että muille, tutkiskella ideoita ja yhteiskuntatieteiden sisältämiä mahdollisuuksia.

Tietysti kaikkein meluiten minä kirjoittaisin tarinan Punaisista kääpiöistä ja Valkoisista kääpiöistä ja heidän Muistavasta Peilistään, heidän avaruusraketistaan (joka kulkee käänteisellä painovoimalla), heidän uskollisista seuralaisistaan Hadronista, Gluonista, Pionista, Leptonista ja Muonista sekä Lumotuista kvarkeista ja Värillisistä kvarkeista.

Mutta emmehän me kaikki voi olla fyysikkoja.”

Alastair Reynolds, House of Suns, Gollancz, Lontoo, 2008, 473 s.

Doris Lessing, Siriuksen kokeet, Otava, Helsinki, 1980. Alkuteos The Sirian Experiments, 1980. Suomentanut Erkki Jukarainen.

Kommentoi Facebookissa
Educa 2019
Helsinki liikkuu