”Menitkö mielelläsi?” kysyy Juha Marjaltaan häiden jälkeen, silmät täynnä epävarmuutta. ”Sekö se on, että ei ole lasta?” jatkaa ”kampura”, niin kuin vaimo asian ilmaisee. Juha on raajarikko, puolelta toiselle keikkuva, jalkapuoltaan raahaava mies, joka yrittää pitää avioliittonsa elossa, tuli mitä tuli.

Marja (Riikka Puumalainen) on kyllästynyt miehensä tuhkamunaan ja rikkonaiseen olemukseen. Juha kun on jo aikamies, ukkoutuva peräkammarin poika, ja Marja hehkeämpi kuin koskaan. Näin siis Juhani Ahon 1911 ilmestyneessä Juha-romaanissa.

Näyttämöllä Juhana tanssi kuitenkin kolmekymppinen Antti Lahti. Ohjaaja Mikko Roihan päätös viedä Juhalta muutama vuosikymmen ihosta loi esitykseen vantteruutta ja teki päähenkilöstä entistä haavoittuneemman. Vai liekö kyse vain arvostelijan kokemattomuudesta, joka uskoi kykenevänsä samaistumaan paremmin tähän Juha nuorempaan. Mutta olisihan se vaivalloiselta näyttänyt, jos vanha mies olisi päräyttänyt baletin pyörteisiin. Siinä olisi nopsasti mennyt jalka oikeasti.

Kuopiolainen tanssiteatteri Minimi on tunnettu mukahauskoista, myötähäpeää aiheuttavista komiikkaesityksistään. Tätä Minimiä ei teatteri Korjaamossa nähty. Liekö palautteesta otettu opiksi vai olisiko yhteistyö Turun ja Seinäjoen kaupunginteattereiden sekä kulttuuritehdas Korjaamon kanssa antanut toivottua ryhtiliikettä?

Vaikka Ahon tekstistä olisi toki saanut synkemmänkin, tuskin sitä kukaan salaa toivoi. Mikko Roihan sovitus onnistuu piristämään Ahon mustanpuhuvaa maalailua, mutta mistään hupinäytelmästä tässä yhteydessä ei voi puhua. Yhteistuotanto mahdollistaa näytelmän esittämisen kaikissa mukana olevissa teattereissa. Se tuo varmasti kaivattua vaihtelua näyttelijäkaartille ja produktioiden yleensä niin lyhyisiin esityskaariin.

Näyttämöllä ei nähty kalliita erikoisefektejä ja mahtipontisia lavasteita. Askeettisuus onkin näytöksen kantava voima. Maltillisen harvoin muutamalle vanerilevylle heijastetut juonenkäänteet antoivat rytmiä lavalle ja ajattelemisen aihetta katsomoon. Samaiset vanerit symboloivat yksinkertaisen nerokkaasti myös Suomen ja Venäjän rajaa, jota rikottiin jatkuvalla syötöllä kummaltakin puolen.

Rajaselkkausten lisäksi nuorten tunteita rikottiin korvaamattomalla tavalla. Milloin kyseessä oli huoraksi ja helvettiin haukkuva anoppi (Sari Jokelin), kuolemaa toivottanut vaimo, milloin naisten alentaminen raiskaamalla tai Shemeikan (Sampo Kerola) murtuminen Marjan jätettyä hänet. Tuloksena syntyi ainakin yksi puoliorpo lapsi, entistä kiukkuisempi anoppi ja murskattuja sieluja. Ja paljon hiljaisuutta. Huutava mykkyys, tuo suomalaisen kulttuurihistorian kukkiva köynnös, kertoo enemmän kuin vuorosanat.

Juhan parasta antia oli musiikki, joka vuorotteli Finlandiasta Miljoonaan ruusuun. Loistokkaita kohtauksia olivat iloliemen litkiminen huuruisilla saunanlauteilla, Shemeikan saapuminen Suomeen ja Juha syöttämässä Marjaa paluunsa jälkeen.

Muutama kohtaus oli tyhjää täynnä ja jätti jälkeensä vain vaivautuneisuutta. Tanssiteatterilta olisi toivonut enemmän tanssimista. Tuotantokuluissa olisi voinut pröystäillä sen verran, että Jokelinin ei olisi tarvinnut muuntautua Juhan äidistä Shemeikan rakastajaksi pienen ajan sisällä. Juonen yksityiskohtiakin olisi voinut korvata kokeellisemmalla tavalla.

Puutteistaan huolimatta Juhalle voi povata menestyneitä iltoja ja pitkää ikää. Kuopiolaiset odottavat jo sylki poskella oman tanssiryhmänsä saapumista kotinurkille. Juha esitetään kotopuolessa vasta ensi vuonna. Silloin Savon oman pojan, Juhani Ahon, syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta.

Tanssiteatteri Minimi, Seinäjoen kaupunginteatteri, Turun kaupunginteatteri ja Korjaamo Teatteri: Juha. Helsingin korjaamolla 5.2. asti.