”Levyllä yhdistin ensimmäistä kertaa arkkitehtuuriajattelun laimentamattomasti musiikkiini”, Tuomas Toivonen kertoo.

Rytmiryhmä Giant Robotin vokalistina paremmin tunnettu arkkitehti Toivonen on toisessa soololevyssään niputtanut musiikin ja päivätyönsä arkkitehtina.

Urbanism in the House -konseptialbumin sanoituksissa Toivonen käsittelee kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelua. Sanoitukset ovat luentomateriaalia, käytännössä tiivistettyjä esseitä. Levy on väliraportti siitä, mitä arkkitehtuuriaivoissa ja urbanismi-yhteiskunta-yksilö–akselilla on viime aikoina tapahtunut.

Alkujaan ainoastaan vinyylinä julkaistu albumi saapuu lokakuussa laajemmin saataville digi-julkaisuna.

”Ei vuonna 2010 voi julkaista cd:tä. Se on roskaa.”

Istumme Toivosen ja Nene Tsuboin NOW-arkkitehtitoimiston funkkissohvalla. Toimiston sisustus istuu saumattomasti Helsingin Kampissa sijaitsevan, vuonna 1958 valmistuneen modernistisen Autotalon interiööriin.

Pöydällä puhelin pirisee tauotta läpi puolitoistatuntisen haastattelun. Espoon Suurpeltoon nouseva ryhmärakentamiskohde työllistää, Toivosen sanoin, ”on ollut ihan kreisi viikko”.

Toivonen on juuri tullut Turusta, jossa hän suunnittelee Dynamo-klubin talon suojeluohjelmaa. Uudenkiiltävää pääkirjastoa vastapäätä tönöttävä klubi on tarjonnut jo vuosikymmeniä hengähdystilan seduloiden puristuksissa.

”Se on superläävä, homeinen 1800-luvun alun puutalo, joka on ollut 40 vuotta purku-uhan alla ja minimi kunnossapidolla. Omistaja haluaisi siihen tilalle kerrostalon ja meidän tehtävä on suojella Dynamoa, koska se on ollut useiden sukupolvien ajan tärkeä kulttuuri-instituutio.”

”Dynamo on mielettömän tärkeä paikka ja Turku olisi ankeampi ilman sitä, mutta minkä sä siinä kohteessa suojelet? Käytännössähän se on yksi jäbä, joka istuu epämääräisessä talossa, joka rapistuu vähän sieltä sun täältä. Suojeletko sen jäbän? Suojeletko sen paikan ja sen huonekalut? Sisustuksen, toiminnan, sen musan ja tapahtumat?”

”Jos se rakennus kunnostetaan tiptop-kuntoon, niin voiko se klubi olla enää mistään kotoisin? Luultavasti ei. Siihen rakennukseen on juurtunut pitkän väliaikaisuuden ansiosta vaihtoehtoinen kulttuuri ja sitä on vaikea suojella.”

Sama kysymys olisi ollut vastassa, mikäli Eduskunnan rappusilla sijainneet VR:n Makasiinit eivät olisi palaneet ennen lopullista päätöstä niiden kohtalosta. Mikäli valtakunnan paraatipaikalla olleet rakennukset olisi remontoitu, olisi väliaikaisuuden tilalle tullut jotain tyystin muuta.

Elävien kaupunkitilojen syntyminen onkin sattuman ja suunnitelman tulos. Toivosen työhuoneen ikkunasta näkyvä Kampin ostoskeskus ei saa ylistystä osakseen, niin kuin ei myöskään parin sadan metrin päässä harjakorkeutensa saavuttanut Musiikkitalo.

”Musiikkitalon tehtävänä on olla Helvetin Kallis Kansallinen Hanke. Se on meidän kansamme muotokuva.”

Arkkitehdit saavat Toivoselta kuitenkin osittaisen vastuuvapauden julkisen rakentamisen ja arkkitehtuurin alennustilasta. Automarkettien, lasikuutioiden ja talopakettien kansakunta on kollektiivisesti syyllinen.

”Suomi voi katsoa itseään peiliin joka prismassa, joka ideaparkissa, joka musiikkitalossa. Ne rakennukset kertovat hirveän paljon niiden syntylogiikasta. Musiikkitaloon päädyttiin sairaan pitkän prosessin kautta. Sama koskee Kansallisoopperaa, joka oli valmistuessaan jo kaksi vuosikymmentä aikaisemmin piirrettyä arkkitehtuuria. Musiikkitaloa on yritetty päivittää lennossa, mutta silti se on rakennus, jota hyvin harvat odottavat innostuksella ja hurraten. Vaikka tänne tarvitaankin hyvää musiikkisalia, talon konsepti on peräisin viime vuosituhannelta.”

Suurten rakennushankkeiden pitäisi kertoa jotain syntyajankohdastaan, mutta tässä epäonnistutaan surullisen usein.

”Jokaisella maailman mahtavalla rakennuksella on ollut tilaus ja niiden takana on ollut poikkeuksellisia ihmisiä. Välillä se on ollut faarao ja välillä se on jonkun faija. Välillä se on on jotain, mitä joku rakentaa itselleen. Isot projektit ovat aina asiakkaansa näköisiä. Missä ovat Suomen valistuneet tahot, jotka rakennuttavat rohkeasti? Osaammeko me kansalaisina vaatia julkiselta sektorilta laatua oikeissa paikoissa? Kun tehdään jotain, niin oltais sitten niin kunnianhimoisia. Että sillä rakentamisella olisi jotain väliä.”

Kansalaisilla on kuitenkin varsin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa poliitikkojen päätöksiin, sukareista, ylisaunamäistä ja merisaloista puhumattakaan. Aikamme näkyvin näyteikkuna arkkitehtuurin on kauppakeskusrakentaminen.

”Mielenkiintoinen ilmiö se Sukari. En häntä henkilökohtaisesti tunne, mutta hän on oman ympäristönsä tulos. Hänen mielestään kauppakeskukset ovat varmaan ihan sikasiistejä”, Toivonen toteaa.

Todellisuudesta on hyvä sukeltaa välillä virkistäviin utopioihin. Niitä Toivonenkin levyllään pohtii.

”Utopioiden tarkoitus ei ole aina toteutua. Niillä on kuitenkin vahva vaikutus, joka heijastuu todellisuuteen. Unelmalla ja toteutuneella todellisuudella on mielenkiintoinen suhde”, Toivonen pyyhkäisee kädellään pöydän yli, kuin puhdistaen vanhan ja luoden tilaa jollekin uudelle.

Aikansa näkyviä ihanteita edustavat esimerkiksi 1970-luvulla rakennetut Itä-Pasila ja Merihaka.

”Mitä suurempi projekti, sitä suuremmat virheet. Isot aluerakennuskohteet, joissa esimerkiksi haluttiin eriyttää jalankulkijat ja autot, ovat aina aikansa lapsia. Jos katsoo kansainvälisesti, niin tuolla konseptilla on myös onnistuttu. Ovatko ne onnistuneet konseptista huolimatta vai onko yhdistelmä ollut vähän eri? Itä-Pasilan ikävät puolet ovat eri kuin Merihaan.”

Kommentti jää kesken, kun Toivonen katsoo hieman poissaolevan oloisena iPhoneensa.

”Tota, Wall Street Journal, whoa”, hän kommentoi.

Matti Vanhasen helminauha-konseptissa Nurmijärvi edusti kaupungistuneen yhteiskunnan agraari-utopiaa. Levyllään Toivanen esittelee termin Nurmijärvizm, nurmijärvismi suomeksi.

”Nurmijärven tulevaisuus riippuu siitä, millainen huomisen Nurmijärvi on ja siitä kuka sen omakseen ottaa. Energian hinta vaikuttaa henkilökohtaiseen mobiliteettiin ja ennusteet siitä ovat hyvin erilaisia. Jos et yhtäkkiä pystykkään liikkumaan päivittäin kauemmas töihin, onko Nurmijärven tulevaisuus paikallistalous ja Nurmijärvi-dollari?”

Kaikkien mielestä satelliittikaupungit ei tarjoa ongelmatonta ratkaisua väestön pakkaantumiselle. Nurmijärvi-konseptin ongelmakohdat ovat jääneet utopian tasolle, joten tilaa jää vain spekuloinnille.

”Ketkä voivat siellä asua, kun normaaliperheellä ei ole varaa käydä kuin esimerkiksi kerran viikossa kaupungissa ja palvelujen äärellä? Mitä tapahtuu kiinteistöjen arvoille, joihin ihmiset ovat sitoneet itsensä 20 vuodeksi tai pidemmäksi aikaa? Vastuu alueiden kehityksestä on ihmisillä, jotka niissä asuvat. Nurmijärven tulevaisuutta ei pysty määrittämään kaupunkisuunnittelun avulla, emme me tiedä, mitä 30 tai 50 vuoden päästä tapahtuu.”

Vastauksia samoihin kysymyksiin haetaan laajalti, kyseessä ei ole ainoastaan Suomea koskeva tulevaisuuden ongelma.

”Jenkeissä osa jäivät finanssikriisin seurauksena McMansion-loukkuihin. Ihmisten rahat sidottiin isoihin kiinteistöihin, jotka sijaitsivat niin kaukana keskuksista, että heillä ei yhtäkkiä ollut varaa käydä töissä. Ilmiö on aivan älytön. Ei olisi ehkä pitänyt rakentaa asuinalueita aavikolle vain siksi, että maa oli halpaa. Onko ratkaisu sitten etätyö tai kansalaisten itse organisoima puolijulkinen liikenne, tai jotain muuta? Ihmiset räpiköivät edelleen, kukin omalla tyylillään.”

Lopulta puhelimen pirinä vangitsee Toivosen huomion kokonaan ja keskustelu puhalletaan poikki. Seuraava tapaaminen painaa päälle ja Toivonen nappaa toimiston eteisestä mukaansa fillarin, jonka kilparenkaat on optimoitu päällystetyille kaduille. Hiekkatiellä pyörät uppoaisivat auttamatta syvyyksiin.

”On mulla myös vähän jeepimpi fillari, mutta tällä pääsee sairaan kovaa paikasta toiseen”, Toivonen selittää ja polkaisee itsensä Kampin alkuillan urbaaniin vilinään. Raitiovaunu kolistelee ohi ja ihmiset haahuilevat kävelykadulla. Taksit pörisevät tolpalla ja dösät tööttäilevät.

Aurinko pilkistää vielä Alvar Aallon piirtämän, vuonna 1973 valmistuneen Sähkötalon ja vuonna 1906 valmistuneen Helsingin synagogan välistä.

Tuomas Toivonen: Urbanism in the House LP+digi. Keys of Life 2010.