Kun jokin menetelmä ei toimi, täysjärkinen ihminen vaihtaa sen toiseen. Kun ihminen ajetaan epätoivoiseen tilanteeseen, on tämä valmis epätoivoiseenkin vastarintaan. Tämä on logiikka, johon Pjotr Aleksejevits Kropotkin (1842–1921) perusti uskonsa vallankumoukseen ja anarkistisen yhteiskuntajärjestyksen toteutumiseen.

Nyt vajaat 90 vuotta venäläisen anarkistifilosofin kuolemasta ovar kapitalismin ongelmat yhä suurempia ja ilmeisempiä, mutta järjestelmä porskuttaa edelleen ja vallankumous antaa odottaa itseään. Kapinahenki, tuore suomennos Kropotkinin kirjoituksista, selittää osaltaan miksi.

Pjotr Kropotkinin tarina ei ole anarkistille aivan tavanomainen. Kropotkin syntyi moskovalaiseen aatelisperheeseen, sai tiukan kotikasvatuksen ja päätyi isänsä painostuksesta sotilasuralle. Tie ammattisotilaana oli auki tsaarin henkivartiokaartia myöten, mutta Kropotkin valitsi toisin.

Kiertäessään keisarillista Venäjää sotilaskomennuksilla ja tutkimusmatkoilla Kropotkinille kirkastui, miten byrokratia ja pakkovalta aiheuttivat tavalliselle kansalle pelkkää kärsimystä ja vaikeuksia. Kropotkin ajautui ajan edistyksellisten muotiaatteiden pariin ja vakuuttui anarkistisen kommunismin erinomaisuudesta yhteiskuntajärjestyksenä.

Kropotkinista tuli anarkismin puhemies ja lopputulos oli ajan Venäjälle tyypillinen: Kropotkinin päätyi vankilaan ja vankilasta maanpakoon. Maanpakonsa aikana Kropotkinista kehittyi yksi anarkistisen kommunismin keskeisistä propagoijista Euroopassa.

Sivutuotteena syntyi joukko pamfletteja, puheita, esseitä ja kirjeitä, joista nyt julkaistu suomennos Kapinahenki kasaa yhteen keskeisimpiä.

Kapinahenki esittelee Kropotkinin anarkiakäsityksen lähtökohdat. Tieteellistä uraa tehnyt ja Darwinin kehitysopista vakuuttunut Kropotkin lupailee anarkismilleen luonnontieteellisia perusteluita, mutta argumentaation perustana on pikemminkin negaation logiikka. Kapinahengen kirjoitukset rakentuvat kapitalismin ja valtion historiallisen kritiikin varaan.

Kropotkinille senaikainen eurooppalainen valtio on yksinvaltiuden ja orjuuden suora jatkaja. Kuningasvalta on vain korvautunut valtion suojelemalla rahan diktatuurilla. Tuotantovälineiden omistusoikeus tarjoaa porvaristolle kuristusotteen työläisistä, jotka ovat pakotettuja myymään työpanoksensa polkuhintaan.

Tämä pääoman kritiikki on sosialismin peruskauraa, johon Kapinahenki ei tuo mitään mullistavaa uutuutta. Sen sijaan tehdessään pesäeron valtiokommunismiin ja määritellessään anarkismille oman äärimmäisen linjansa Kropotkin tarjoaa hätkähdyttävän näkökulman valtioajattelun itsestäänselvyyksiin.

Kropotkin ei näe mitään muotoa, jolla vallan keskittäminen – tapahtui se sitten monarkismin, parlamentarismin tai bolsevistisen diktatuurin nimissä – voisi palvella enemmistön etua. Tuloksena on kaikissa tapauksissa se, että yhteiskuntarakenne ajaa vähemmistön käyttämään enemmistöä hyväksi.

Tässä Kropotkin näkee ihmisluonnon kirkkaassa valossa. Kun tarkastellaan edustuksellisen demokratian nykytilaa, ammattipolitiikkaan sisäänrakennettua kähmintää ja peiteltyä symbioosia finanssieliitin kanssa, voi vain ihastella Kropotkinin ajatusten kauaskantoisuutta.

Jos korrektisti ajattelee, että kansanedustajisto on virassaan äänestäjiä varten, on poliittisten päätösten ostaminen vaalirahalla pyhäinhäväistys. Jos taas ajattelee Kropotkinin tapaan, että hallitusvalta on vain kansainvallan illuusio ja tarkoitettu suojelemaan eliitin etua, on korruptio edustuksellisen demokratian itsestäänselvä, rakenteellinen ominaisuus.

Tässäkään Kropotkin ei ole täysin uusilla vesillä, mutta tarkkanäköinen ja vakuuttava hän on. Kropotkin on tosin hakenut historialliset ja behavioristiset perustelunsa välillä turhan kaukaa: – –.

Toisaalta kun argumentaatio on näin väljää, ei Kropotkinin anarkismi näyttäydy ehdottomana ideaalina.

Kropotkinin anarkismi kumpuaa syvästä luottamuksesta ihmisen oma-aloitteisuuteen ja solidaarisuuteen muita kohtaan. Juuri tästä syystä nykykyynikon on vaikea suhtautua anarkismiin vakavasti otettavana maailmanjärjestyksenä.

Kropotkin demonisoi valtion tavalla, joka toimi 1800–1900 -lukujen vaihteen radikaalissa aateilmapiirissä. Yksiselitteinen dikotomia ihmisen luontaisen oma-aloitteisuuden ja valtiovallan luonnottoman pakkovallan välillä on kuitenkin ongelmallinen.

Nykylukijalle yksilön valtapyyteet ja yhteisön pyrkimys hierarkiaan eivät ole keinotekoisia tai edes kulttuurisia, sekundaareja ilmiöitä, vaan yhtälailla luonnollisia asioita kuin Kropotkinin liputtama solidaarisuus ja omaehtoisuuskin.

Kropotkin ennustaa myös tämän kritiikin linjan. Hän myöntää, että vallanhimo ja halu hyötyä muiden työpanoksesta on odotettava ilmiö myös anarkistisessa maailmassa. Anarkismi kuitenkin vakiinnuttuaan ehkäisisi ”epäsosiaalisen” toiminnan luontaisesti:

”Kansat joilla ei ole poliittista järjestelmää – – ovat ymmärtäneet täydellisesti, että ihminen jota sanomme ”rikolliseksi” on yksinkertaisesti kovaosainen ja onneton; että parannuskeino siihen ei voi olla ruoskiminen, kahlitseminen tai tappaminen hirttolavalla tai vankilassa vaan hänen auttamisensa veljellisen huolenpidon avulla – –”

Tärkeä on myös Kropotkinin huomio siitä, että suurin osa rikollisuudesta liittyy omaisuuteen. Taloudellisen epätasa-arvon ja rikollisuuden yhteys ei ole muuttunut Kropotkinin ajoista mihinkään.

Aukko tässä puolustuksessa on kuitenkin se, että Kropotkin marginalisoi ”epäsosiaalisen” yksittäisten ongelmatapausten henkilökohtaiseksi tragediaksi. Entä jos ”epäsosiaalinen” onkin sosiaalisen mittakaavan ongelma?

Kropotkinin ajatuksia kannattaa peilata siihen, mitä keisarivallalle Venäjällä lopulta tapahtui.

Toteutuneen historian ei pitäisi antaa määritellä mahdollisen historian teoriaa, mutta samalla on myönnettävä se, että Venäjän vallankumoukset luisuivat autoritaarisen kommunismin suuntaan syystä.

Pyrkimys diktatuuriin oli ohjelmallinen osa bolsevismia alusta lähtien. Olisi kuitenkin naiivia pelkistää Venäjän siirtymä pakkovallasta toiseen pelkäksi tietoiseksi päätöksenteoksi, epäonnistuneeksi yhteiskunnalliseksi linjavedoksi. Diktatuuri vaihtui anarkismin sijaan toiseen diktatuuriin myös siksi, että vallan keskittämiselle oli paitsi erinomainen tilaisuus myös kiistaton tilaus.

Eikä kyse ole pelkästään radikaalien yhteiskuntamuutosten dynamiikasta. – – Väkivalloin ylläpidettyjen valtarakenteiden säilyminen ideologioiden kumoutuessa kertoo yhteiskunnallisesta alitajunnasta jos mikä.

”Kerran diktatuuri aina diktatuuri” ei tietenkään ole absoluuttinen totuus, mutta tässä havainnollistuu suurten yhteisöjen tendenssimäinen pyrkimys pois tasa-arvosta, vapaudesta ja omaehtoiseen yhteistyöhön perustuvasta kanssaelosta.

Miten anarkismi voisi kumota tämän pyrkimyksen?

Kropotkinin usko anarkismiin kulminoituu siihen, että kun oikeat ulkoiset edellytykset toteutuvat, yhteistyö ja solidaarisuus syrjäyttävät kilpailun ja itsekkyyden.

On kyseenalaista ovatko Kropotkinin kuvaamat olosuhteet mahdollisia an sich. On vielä vaikeampi kuvitella sellaista valaistunutta vallankumousta, joka tarjoaisi käytännön tien anarkismin edellyttämään valtatyhjiöön.

Ajatuksella valtatyhjiöstä on kuitenkin mukava leikitellä: jospa se paljastuisi itseään ylläpitäväksi voimaksi. Kropotkinin unelma on niin kaukana tunnetusta todellisuudesta, ettei sitä voi tyrmätä täysin ihmisluonnon raadollisuudesta vakuuttuneenakaan.

Mutta kun todellisuus on mitä on, Kapinahengen kirjoituksia lukee mieluiten praktisesti: kitkeränä ja selväjärkisenä kritiikkinä länsimaisen demokratian perustasta.

Vaikka anarkismiin ei uskoisi realistisena yhteiskuntamuotona, siihen voi uskoa vastavoimana edustukselliselle kansanvallalle, joka ei ole niin kansainvaltaista kuin monet haluaisivat uskoa tai uskotella.

Pjotr Kropotkin: Kapinahenki. Kirjoituksia anarkismista. Savukeidas 2009.