J. Karjalaisen soololevy Lännen Jukka seurasi Hiski Salomaan jalanjälkiä. Nyt se on saanut jatkoa samanhenkisellä Paratiisin pojat -albumilla, jolla pääosassa ovat edelleen Karjalaisen raakkuva laulu ja banjo.

Paratiisin pojilla soittokaveriksi on otettu kaksirivisen haitarin mestari Veli-Matti Järvenpää. Hän tuo karuun ilmaisuun väriä ja melodisuutta tyylitajuisella soitollaan.

Suurin osa lauluista traditionaalisia amerikansuomalaisia kansanlauluja. Muutamat Karjalaisen omat kappaleet istuvat kokonaisuuteen hyvin. Huomio kiinnittyy synkkiin ja vertahyytäviin tarinoihin, jotka kertovat köyhyydestä, kuolemasta, viinasta, kummituksista ja katumuksesta – vuosisadan alkupuolen amerikansuomalaisten karusta elämästä. Mieleen tulevat pohjalaisten puukkojunkkarien tarinat.

Amerikansuomalaisen Frank Mäen 1938 alkujaan Michiganissa nauhalle laulama Varoitus Duluthin pojille on levyn parhaimmistoa. Hänen kummituskuvauksensa saa gootit kalpenemaan.

”Oli naama kuin rupisammakon./ Ja suunsa oli aivan hampaaton./ Hällä pää oli paljas kuin kaalinpää. / Eikä ollu toista kättäkään. / Tekotukka oli pöydällä leviällään. / Tekohampaat ne vieressä ristissä. / Ja purkkia kaikkia maalia oli sängyn vieressä tuolilla.”

Useat levyn laulut ovat kokonaisia tarinoita, joissa on alku, keskikohta ja loppu. Se tuo kuuntelukokemukseen intensiteettiä. On kutkuttavaa kuunnella tarina loppuun asti. Tämä ikivanha hyväksi havaittu lauluntekotapa on nykypäivän valtavirtamusiikissa todella marginaalissa.

Karjalainen ja Järvenpää ovat istuneet vastatusten Karjalaisen Keltaisen talon tupaan ja äänittäneet kaiken yhdellä mikrofonilla. Konstailemattomuus on yksi Paratiisin poikien valttikorteista. Intohimoisen soiton taustalla natisevat hetekat ja lattialankut narisevat. Puutalon lämpimän akustiikan kuulee levyltä, eikä sitä ole poistettu ylituotannolla.

Albumi häivyttää taka-alalle myös modernin länsimaisen tekijäkeskeisyyden. Amerikansuomalaiset laulut ovat yhteistä kulttuuriperimäämme, eikä niitä omista kukaan.

”Tulevaisuutta ei ole puhtaudella, protektionismilla tai ilmaisun nostamisella jalustalle, jossa sitä valvoo koulutettu urakeskeinen eliitti”, kirjoittaa Arttu Tolonen levyn kansiteksteissä. Olen samaa mieltä. Paratiisin pojissa soi raaka kansan syvien rivien ääni, jota Karjalainen ja Järvenpää kierrättävät tuntien musiikin arvon. On myös hienoa, ettei mukana ole kaikkein ilmeisimpiä Hiski Salomaan ralleja, vaan esille tuodaan suurelle yleisölle tuntemattomia amerikansuomalaisia lauluntekijöitä.

Vaikka talouskriisi sihisee hississä ja rakennesopeutusohjelmat reistailevat, on näiden laulujen arvo säilynyt jo yli sata vuotta. Paratiisin poikien ansiosta se säilyy jatkossakin ja kasvaa vieläpä korkoa.

J. Karjalainen ja Veli-Matti Järvenpää: Paratiisin pojat – Amerikansuomalaisia lauluja (Poko Rekords 2008). Viisi tähteä.