Keralan osavaltiosta kotoisin oleva, nykyisin kalkuttalainen Joshy Joseph tuli tunnetuksi kuin salamaniskusta dokumentin One Day from a Hangman’s Life myötä. Dokumentti kertoo raiskaustapauksesta, jonka tekijä tuomittiin kuolemaan. Elokuva synnytti Intiassa yleisen keskustelun kuolemantuomiosta. Joseph halusi kertoa tarinan näkökulmasta, joka ei ollut aiemmin esillä.

”Elokuvaa ei kerrota tuomitun tai uhrin kannalta. Dokumentissa seurataan hirttotuomion toimeenpanijan, Nata Mullickin, päivää ennen rangaistuksen suorittamista.”

Teknisesti yksinkertainen, vuokrakameralla kuvattu, 83-minuuttinen dokumentti on taltioitu eteläkalkuttalaisessa huoneessa, jossa Mullick asuu. Huone on täynnä jumalkuvia. Dokumentin päähenkilö nauttii alkoholia ennen rangaistuksen suorittamista: se saa hänet tuntemaan itsensä sankariksi.

Hirttäjän kuullaan selostavan suorituksen kulkua ja sen aikana syntyviä tuntemuksia. Dokumentin tunnelma tiivistyy loppua kohden.

Teloittaja kantaa ammatin tuoman huonon maineen ja hoitaa kammotun tehtävän, jotta valtio pysyisi puhtaana, Joseph selittää.

Dokumentin ensi-ilta nähtiin kesäkuussa 2005 valtion ylläpitämässä Nandan-kulttuurikeskuksessa Kalkutassa. Esitykset kuitenkin peruttiin jo kolmen päivän jälkeen. Päätöksen teki Länsi-Bengalin osavaltion pääministeri Buddhadeb Bhattacharyya. Joseph kritisoi dokumentissaan kuolemantuomiota suosivaa pääministeriä.

Muutkaan teatterit kaupungissa eivät rohjenneet ryhtyä esittämään elokuvaa, mutta Goethe-instituutti näytti dokumentin. One Day from a Hangman’s Life valittiin tekovuotenaan yhtenä huomiota herättäneimmistä elokuvista Goan kansainväliselle elokuvafestivaalille. Myöhemmin dokumentti esitettiin Kalkutassa Jadavpur-yliopistossa, jossa opetetaan elokuvateoriaa.

Joshy Joseph vastustaa avoimesti kuolemantuomiota, joka koskettaa yleensä vain köyhiä – heillä kun ei ole varaa maksaa oikeuskuluja. Hän ei kuitenkaan usko, että Intian rangaistusjärjestelmä muuttuisi helpolla.

Julkisessa keskustelussa kirjailija-aktivisti Mahasveta Devi oli yksi harvoista, joka uskalsi asettua puhtaasti Josephin puolelle. Kun elokuva One Day from a Hangman’s Life kiellettiin, 83-vuotias Devi oli yhteydessä Josephiin ja he tapasivat. Tuolloin syntynyt yhteys jatkuu yhä.

Joseph on tehnyt sekä fiktiota että dokumenttielokuvaa. Dokumentintekijänä hän ei ajattele, että todellisuutta voisi suoraan tallentaa yleisön nähtäväksi.

”Kun projekti alkaa, tehdään jo lähtökohtaisesti valintoja. Jopa silloin, kun teen todellisuuteen perustuvaa elokuvaa, olen kiinnostunut tarinoiden kertomisesta. Aiheet ovat kuitenkin olemassa todellisuudessa. Niitä ei luoda dokumentissa”, Joseph toteaa.

Mitä dokumenttiohjaaja sitten voi tallentaa? Joseph epäilee, että kuka tahansa elokuvantekijä ei suostuisi kuvaamaan hirttotuomion toimittavaa henkilöä.

”Herrasmies harkitsisi kyseisen aiheen kohdalla kahdesti, mutta omalla kohdallani herrasmiesmäisyys sai jäädä. Kuvauspäivän päätteeksi hallussa oli materiaali elokuvaa varten.”

Dokumenttielokuva saapui Intiaan eurooppalaisia elokuvia esittäneiden elokuvakerhojen kautta. Vuonna 1948 valtio perusti dokumenttituotantoyhtiö Films Divisionin, jolle syntyi monopoliasema ja jonka tuotanto keskittyi alkuun propagandaan.

Joseph on työskennellyt kymmenen vuoden ajan Films Divisionille Kalkutassa. Kokemusta on myös tunnetun taide-elokuvaohjaaja Adoor Gopalakrishnanin rinnalla työskentelystä.

Valtion alaisena työskentelevä ohjaaja joutuu ottamaan valtion luomat kehykset huomioon tuotantoa suunnitellessa, Joseph kertoo, mutta projektit saa valita itse. Kaupallista levitystä ohjaaja ei vastusta: ”jotakin vastaan oleminen on aina energiaa kuluttavaa”.

Joseph vaikuttaa luonteeltaan taiteilijalta, muttei suurelta auteurilta ja ehdottoman oman linjansa vetäjältä, joka ei pystyisi pieniinkään kompromisseihin.

”Minulta on kysytty, tekisinkö One Day From a Hangman’s Life -elokuvasta lyhyemmän version elokuvafestivaalille. Sellainen ei tule tietysti kuuloonkaan”, Joseph toteaa.

Toisinaan Joseph käy katsomassa elokuviaan yleisön joukossa. Siellä selviää, mitkä kohdat vangitsevat katsojan ja mitkä puolestaan löysäävät otetta. Joseph pitää myös interaktiivisuudesta yleisön ja itsensä välillä.

Hän kuvaa elokuvaa yksilölliseksi prosessiksi, jota tehdään yhteisössä. Intuitio on Josephille työkalu, jota hän pyrkii suojelemaan.

”Jos tekee elokuvia, pitää varoa, miten antaa lausuntonsa. Keskusteluissa pitää muistaa se, ettei toinen ihminen ole koskaan sataprosenttisesti väärässä.”

Intialaisille dokumentintekijöille rahoitus ei ole enää ongelma, sillä kanavat Eurooppaankin ovat auki. Kiinnostus intialaiseen elokuvaan on kasvanut Bollywood-boomin myötä, ja kiinnostusta Josephin kaltaisiin dokumentaristeihinkin löytyy.

Miten intialainen elokuva sitten ymmärretään lännessä, esimerkiksi pohjoismaissa? Joseph pitää luonnollisena, että osa elokuvan vivahteista ei käänny toiseen kulttuuriin. Intialaisohjaaja itsekin myöntää, että Bergmanin elokuvia katsoessaan hän ei ymmärrä niistä kaikkea.

Jotain purnattavaa Joseph löytää.

”Euroopan rahoittajat tuntuvat haluavan välillä turistimaisia elokuvia”, Joseph sanoo. Niitä katsoessa sydämessä ei tikitä, sillä aitous, rehellisyys ja elokuvantekijän halu sanoa jotain puuttuvat, ohjaaja kritisoi.

”Totuudellisuus omalle itselleen on välttämätöntä, jotta yönsä voi nukkua hyvin.”