Voimme tarjota masentuneille hoitoa – tai antaa heille enemmän mielialalääkkeitä.

Näyttää siltä, että meillä on kaksi vaihtoehtoa:

Voimme lisätä julkista tilaa – tai yksityistää sitä. Voimme tarjota masentuneille hoitoa – tai antaa heille enemmän mielialalääkkeitä. Voimme vahvistaa julkista terveydenhuoltoa – tai vaatia yksityisiä sairausvakuutuksia. Voimme antaa ihmisten liikkua vapaasti kaupungissa – tai rakentaa lisää vartioituja asuinalueita.

Maarit Verrosen romaani Karsintavaihe kuvaa maailmaa, jossa huonommat vaihtoehdot ovat toteutuneet. Ihmiset on jaettu eri statusluokkiin, töitä tehdään ympäri vuorokauden ja varattomimmat elävät suljetuissa asuntoloissa. Kukaan ei voi hyvin, ja yksityiset turvayritykset määräävät ihmisten kohtaloista. Kirja kylmää.

Monien dystopioiden tapaan kirjassa on heikkoutensa. Romaania ei voi kiittää kekseliäästä kielenkäytöstä tai vahvasta psykologisesta silmästä.

Verrosen kuvauksessa on yksi nerokas piirre: romaanin tulevaisuudenkuva on niin lähellä omaamme, että se on pakko ottaa vakavasti. Sitä on vaikea sivuuttaa tieteiskirjallisuutena, mielikuvituksen tuotteena tai villinä paranoiana. Toisin kuin klassikkodystopiat Orwellista Huxley’hin, Karsintavaihe pelottaa juuri minua – ei Neuvostoliiton tai Yhdysvaltojen kansalaista, ei ajallisesti tai paikallisesti kaukaisten diktatuurien ihmisiä. Siksi se kannattaa lukea.

Hanna Kuusela pitää Fifin lukublogia.

Hanna Kuusela