Milan Kundera romaanioppi sukeltaa tylsyyden ytimeen.
Harmaata itäeurooppalaista mielenmaisemaa, kiireettömyyttä, kitschin, pilojen, musiikin, melankolisten muotojen ja eroottisten suhteiden romaania.
Sitä Milan Kunderan romaanit ovat. Parhaimmillaan ne esittävät vastalauseen romaanitaiteen mestariteoksille, jotka tietoisesti ajavat lukijaansa tylsyyden ja nukahtamisen rajamaille.
Vaikka Kunderan romaanitaiteilu olisikin viihdyttävää, se ei tarkoita, etteikö hän arvostaisi nimenomaan tietoisen tylsyyden apostoleja.
Kunderan esseekirja Esirippu pohtii suurien klassikoiden romaanipoetiikkaa. Miksi Anna Karenina tappaa itsensä? Miksi Dostojevskin romaaneissa kello ei koskaan lakkaa lyömästä? Miksi Flaubertilla tyhmyys on parantumatonta? Mikä oli Kafkan linnan esikuva?
Kundera on modernisti, mitä on helppo pitää vanhanaikaisena. Pienen mutta Euroopan keskipisteessä olleen Tšekkoslovakian kasvattina hän on suorastaan takertunut ajatukseen isänmaasta ja kansakunnasta.
Ehkäpä siksi Kundera kirjoittaa, että ”oli sitten nationalisti tai kosmopoliitti, juurtunut tai juuriltaan temmattu, eurooppalainen ihminen määrittyy ennen kaikkea suhteessa isänmaahansa”.
Vaikka moni kirjailija pakenee kansakuntaansa, eivät muistot jätä rauhaan silloinkaan, kun kirjoittaa toisella kielellä. Ja jos jättävät, se saattaa näkyä tylsistymisenä. Näin on käynyt Kunderalle itselleen.
Kundera on kirjoittanut ranskaksi vuodesta 1994. Siitä lähtien hänen romaaninsa ovat menettäneet teräänsä.
Kunderalle isänmaa ei tarkoita nationalistista ajatusta yhdestä kansasta.
”Kulttuurinen monimuotoisuus on tärkeä eurooppalainen arvo. Silloin kun venäläinen maailma halusi muokata piskuisen kotimaani omaksi kuvakseen, muotoilin ihannekuvani Euroopasta näin: mahdollisimman paljon monimuotoisuutta mahdollisimman pienessä tilassa.”
Kunderan käsitys modernista taiteesta on polyfoninen mutta sidottu kasvupaikkaansa. 1900-luvun alun Ranskassa taide jatkoi ”Baudelairen ja Rimbaudin suurta lyyristä kapinaa. Se löysi mieluisimmat ilmaisukeinonsa maalaustaiteesta ja varsinkin runoudesta.”
Sen sijaan Kunderan Keski-Euroopassa modernismi kehittyi romaanin taiteena. Kundera kirjoittaa erityisesti itävaltalaiskirjailijoista Robert Musilista ja Hermann Brochista, puolalaisesta romaanikirjailijasta Witold Gombrowicsista sekä Franz Kafkasta.
”Muodostivatko he ryhmän, koulukunnan tai liikkeen? Eivät. Kukin heistä oli yksin.”
Heitä Kundera kutsuu romaanin runoilijoiksi: ”He lumoutuivat mielikuvituksesta, joka pyrki ylittämään ’realismin’ rajat, ja olivat samaan aikaan kuuroja kaikille lyyrisille houkutuksille.”
Kundera paaluttaa kirjailijat aikaansa ja paikkaansa suorastaan vimmaisesti. Ehkäpä hän ajattelee nostalgisesti omaa kohtaloaan.
”Miten ihanaa onkin kuvitella muita elämiä, kymmeniä mahdollisia elämiä. Mutta haaveilu sikseen! Meidät kaikki on peruuttamattomasti naulittu syntymäpaikkaamme ja -aikaamme.”
Hän vannoo eksistentiaalisen sitoutumisen nimeen, mutta ei puhu filosofiasta. Eksistentialismin aloittivat kirjailijat, eivät filosofit.
”Tässä kohtaamme jälleen saman syvään juurtuneen virheen, virheiden virheen, ajatuksen, että filosofian ja kirjallisuuden välinen suhde toimii vain yhteen suuntaan, että tarvitessaan ideoita ’kerronnan ammattilaiset’ voivat ainoastaan lainata niitä ’ajattelun ammattilaisilta’.”
Kunderan esseekirja kertaa muistin ja unohduksen teemoja, ylipäätään historiallisen tietoisuuden merkitystä taiteessa. Kun kuuntelemme musiikkia, tulkintaamme siitä vaikuttaa vahvasti se, miltä ajalta me kuvittelemme sen olevan.
Jos joku säveltäisi nykyään sonaatin, joka muistuttaisi parhainta Beethovenin sonaattia, se ei aiheuttaisi minkäänlaista innostusta.
”Meidän tapamme havainnoida taidetta on niin voimakkaasti sidoksissa historialliseen tiedostamiseen, että tuo anakronismi (nykyaikana sävelletty Beethovenin teos) koettaisiin spontaanisti (siis vailla tekopyhyyden häivää) naurettavana, epäaitona, sopimattomana tai jopa hirvittävänä.”
Tämä kaikki koskee myös romaania. Me todellakin olemme ajan metafysiikan vankeja.
Kunderan isä oli muusikko. Ehkäpä siksi hänen tapansa kirjoittaa musiikista on luonteva, jos sitä vertaa vaikkapa Mannin Tohtori Faustuksen ensyklopedistiseen tapaan kirjoittaa musiikin historiasta ja kaikista soittimista ja opettaa musiikin teoriaa siinä sivussa.
Kaikki kunnia Mannille, joka oppi musiikinteoreettiset näkökulmat filosofi Theodor Adornolta ja kirjasi ne uskollisesti kirjaansa. Kunderalla sen sijaan on säveltäjän ote romaaniensa kokonaisuuteen, rytmiin, dynamiikkaan, harmoniaan ja teemoihin.
Samassa hengessä Kunderan kiteytys modernista romaanin lopettamisen taiteesta tiivistyy musiikilliseksi ideaksi:
”Romaanin lopettaminen uuteen aiheeseen on sommitteluvirhe, aivan kuin sinfonian viime tahdeilla säveltäjä pääteemaan paluun sijaan sujauttaisi yhtäkkiä mukaan aivan uuden melodian.”
Tässäkin Kundera on polyfoninen itsensä kanssa. Romaanilla ei ole sääntöjä.
Milan Kundera, Esirippu. Suom. Ville Keynäs. Siltala 2013. 151 s.
Kirjoittaja on klaukkalalainen vasemmistoporvari ja Voiman kirjoitusvapaalla oleva päätoimittaja.
Kimmo Jylhämö
