Voiman toimittaja palaa lapsuutensa uskonmaisemiin, körttiläisyyteen.

EN OLE KÄYNYT SEUROISSA kahdeksaan vuoteen. Kun olin lapsi, kävimme usein kesäisillä Herättäjäjuhlilla. Tapasin juhlilla joka vuosi samat kaverit, joiden kanssa seikkailimme pitkin juhla-aluetta. Vanhempamme istuivat tyynesti seurapenkissä. Emme voineet ymmärtää, että aikuiset tuntuivat osaavan kaikki virret ulkoa ja jaksoivat istua paikallaan veisaamassa kaksi päivää. En ikinä ajatellut, että juhlilla käymisessä olisi mitään erikoista. Varhaisteininä tajusin, että jokavuotiset juhlat ja vanhempien liberaali tulkinta kristinuskosta liittävät meidät liikkeeseen, jolla on nimikin: körttiläisyys.

Körttiperheen lapselle tyypilliseen tapaan kävin rippikoulun Aholansaaressa. Riparin jälkeen tapasin usein riparikavereita ja kävin joissain kotiseuroissakin. Meditatiiviset Siionin virret viehättivät, mutta Jeesus Kristus jäi jokseenkin etäiseksi tyypiksi. Seuroissakäynti jäi.

Päästäkseni jälleen kiinni körttiläisyyteen, nyt toimittajana, yritän etsiä netistä seuraavat seurat. Tänään! Hitto vie. Kahden tunnin kuluttua. En ehdi valmistautua mitenkään. Soitan vanhalle körttitutulle. Hän ei pääse mukaan. Pakko mennä yksin. Miten voisin livistää?

Kävellessäni körttikodille sydän hakkaa ja kädet hikoilevat. Mikä ihme körttiläisyydessä viehättää. Rappukäytävässä kuulen jo virren veisuun. Oion portaita noustessani poninhäntää parempaan kuntoon.

KÖRTTILIIKKEEN YDIN ON seurat. Ne koostuvat Siionin virsistä, seurapuheista ja hiljaisuudesta. Seuroja ei suunnitella etukäteen, vaan rakenne muotoutuu seurojen aikana. Kuka tahansa voi aloittaa virren, joka tuntuu ajankohtaiselta, tai pitää seurapuheen.

Keväisenä keskiviikkoiltana seuraperinnettä jatketaan Helsingin keskustassa sijaitsevassa Heränneiden ylioppilaskodissa, ”körttiksellä”. Huolestuneet körttivanhemmat perustivat 70 vuotta sitten opiskelijoille yhteisen kodin, jossa nuoret olisivat turvassa suuressa kaupungissa.

Ensimmäinen seurapuhe on pohdiskelua siitä, miten ihmisiä tulee tahattomasti ja ihan turhaan lokeroitua ja alennettua. Olisi tärkeää suhtautua kaikkiin kunnioittavasti eikä tuomita muita. Se on kuitenkin vaikeaa.

Seuraavat puheet jatkavat yleensä ensimmäisen puheen käsittelemää teemaa eteenpäin. Ihanteellisessa seurapuheessa on vain yksi ajatus. Usein puheet lähtevät liikkeelle yhteiskunnallisista tai arkisista asioista, jotka symboloivat laajempia aiheita tai hengellisiä asioita. Puheen loputtua kaikki pläräävät ohuita Siionin virsi -vihkosia ja etsivät teemaan sopivaa virttä. Joku ehdottaa virttä numero 100.

Seuroissa ei veisata kovaa ja korkealta kuten kirkossa, vaan rauhallisesti ja matalalta. Säkeiden välillä pidetään hengähdystauko. Ah armon Herra suloinen. Tauko. Mun kuule huutoani. Hengitä syvään. Kun lankeen kasvois etehen. Tauko. Ja puhun puutteistani.

SEURAAVA PUHE lähtee liikkeelle virren viidennestä säkeistöstä.

Näin olen, raukka, kuunnellut

sokeaa järkeäni,

Turhissa töissä vaivannut

uuvuksiin itseäni,

Nyt Surren sen

mä havaitsen,

Ett olen eksyksissä,

en oikein tiedä, missä.

Puhuja miettii, miten paljon joka puolelta tulee paineita, ja miten niitä tulee itsekin asetettua. Aina ei kuitenkaan tiedä, miten valitsisi elämässä oikein. Ihminen on eksyksissä. Puhuja saa hiukan helpotusta ahdistukseensa: onneksi Jumalan edessä saa olla juuri niin huono kuin on.

Kun kukaan ei enää puhu, kahden virren jälkeen veisataan rauhoittava ja kaunis iltavirsi. Siinä toistuu körttiläisyydelle tyypillinen vaatimattomuuden ihannointi. Hiljennä äänet maailman ja murra valta mammonan.

Vajaan tunnin mittaisten seurojen jälkeen jäädään vielä syömään yhtei- nen iltapala. Tarjolla on suolaista ja makeaa sekä reilun kaupan kahvia ja teetä. Kysyn seuroihin osallistuneelta Sara Toivaselta, 20, mikä juuri körttiläisyydessä kiinnostaa. Toivasen mielestä nuorison kristillisyydessä korostuu yleensä iloisuus. Ainainen iloisuus tuntuu hänestä teeskentelyltä. ”Körttiläisyydessä saa ilmaista sen, että on myös rankempaa.”

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ päätän kysyä saman kysymyksen rippipapiltani Simo Juntuselta, 37, joka on nykyään Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtaja. Yllättäen Juntunen muistaa minut.

”Se oli ensimmäinen riparini, muistan toki”, Juntunen kertoo puhelimessa. Kun puhumme, Juntunen on ajamassa körttiläisyyden ydinalueella, Pohjanmaalla. Hänen mielestään on kysyttävä, mitä annettavaa herännäisyydellä on tämän ajan ihmiselle.

”Ihmisten uskonnollisuus on muuttunut ja yhteisöllisyys kaventunut. Körttiläisyydessä on vahva yhteisöllisyyden elementti. Nämä uskon asiat ovat niin isoja kysymyksiä, ettei niitä yksin jaksa ihminen miettiä”, Juntunen pohtii.

SEURAAVALLA VIIKOLLA palaan körttikselle haastattelemaan Herättäjä- Yhdistyksen tuoretta opiskelijasihteeriä Minna Ruuttusta. Keskusteltuani miespuolisen toiminnanjohtajan kanssa on kiinnostavaa pohtia samoja asioita 28-vuotiaan naispuolisen teologian maisterin kanssa. Kun tapaamme, hän on juuri saanut viimeisen tenttinsä tehtyä. Istumme pehmeillä sohvilla juomassa vahvaa kahvia.

”No ensinnäkin, mä rakastan Siionin virsiä. Ne on se juttu mikä kuvaa mun sielunmaisemaa”, Ruuttunen aloittaa. Körttiläisyydessä Ruuttusta viehättää sen korostaminen, että Jumala on luonut ihmiset juuri sellaiseksi kuin he ovat. ”Ei tarvi olla mittään muuta kuin on.”

Helpottavaa hänestä on myös se, että Jumalaa ei tarvitse selittää. ”Ei tarvitse luoda rajoja sille, mitä Jumala on tai mitä ihmisten pitää olla. Jokainen ihminen saa rauhassa olla sitä mitä on ja ajatella Jumalasta rauhassa sitä mitä ajattelee. Tai jos ei aina ajattele Jumalaa, niin sekään ei ole vaarallista”, nauraa Ruuttunen.

HERÄNNÄISYYS ELI KÖRTTILÄISYYS on yksi evankelis-luterilaisessa kirkossa vaikuttavasta viidestä herätysliikkeestä. Herätysliikkeet eivät ole halunneet erota kirkon opista, mutta niillä on luterilaisuudesta oma painotuksensa. Körttiläisyyden lisäksi Suomessa vaikuttavat lestadiolaisuus, evankelisuus, rukoilevaisuus ja uuspietismi.

Sana körtti viittaa todennäköisesti körttipukuun, (takin lieve on ruotsiksi skört), jota jotkut vanhukset vielä käyttävät. Se on korostetun yksinkertainen. Liike sai alkunsa 1700-luvun lopussa hurmoksellisesta kokemuksesta, jonka valtaan savolaisen talon heinäväki joutui. Talonpoika Paavo Ruotsalainen johti liikettä 1800-luvulla ja suuntasi sitä maltilliseen suuntaan. Ruotsalaisen on kerrottu osanneen hoitaa ihmisiä, joita Pyhän Hengen kosketus oli järkyttänyt ja hän sai hyvin nuorena eräänlaisen šamaanin viitan.

Herännäisyyden alkuaikoina sekä virallinen kirkko että virkavalta vastustivat voimakkaasti liikettä. Kokoontumista seuroihin pidettiin valtiovallalle ja kirkolle vaarallisena epäjärjestyksen ja tyytymättömyyden lietsomisena.

Paavo Ruotsalainen oli nuorena syvän ahdistuksen kourissa. Hänestä tuntui, että hän ei kykene elämään Jumalan tahdon mukaisesti. Ruotsalainen tuli lopulta siihen tulokseen, ettei ihminen voi tietää miten elää Jumalan tahdon mukaan.

Teoilla ei voi lunastaa taivaspaikkaa, joten tekoja ei tarvita. Ihminen voi vain kerjätä Jumalan armoa. Jumalan edessä ihminen on aina pieni ja huono.

Kun oma pohja vajoaa,

niin armo yhä kannattaa,

sen päällä niin kuin kallion,

minulla turvapaikka on.

PIETISTISISSÄ LIIKKEISSÄ korostuu sielun pelastuminen ja henkilökohtainen suhde Jumalaan. Tämä kysymyksenasettelu ei toimi uskon mittarina körttiläisessä tavassa ymmärtää kristinusko. Ruuttusen mukaan se ohitetaan, koska oman sielun pelastumisesta ei voi tietää.

”Enemmänkin mietitään sitä että miten mä elän tässä maailmassa niin kuin Jumala on tarkoittanut mun elävän. Sitä kautta usko suuntautuu yhteiskunnallisiin oikeudenmukaisuuden kysymyksiin”, Ruuttunen pohtii.

”Usko voi antaa voimaa vaikka siihen, että lähtee barrikadeille.” Jotkut ovat myös lähteneet. Kesällä 2001 herättäjäjuhlilla loppuseurojen loppupuheen piti 21-vuotias naispuolinen teologian opiskelija, joka oli pari kuukautta aiemmin ollut Göteborgin mielenosoituksissa.

KÖRTTILÄISYYTEEN KUULUU vahva mystiikan elementti. Professori Jaakko Eleniuksen, 65, mukaan varsinkin itäisessä Suomessa mystiikka on seuroissa läsnä. ”Ihmiset istuvat olemaan, ja ovat hiljaa. Jostain lähtee virsi liikkeelle. Kun se loppuu, ei ole kiirettä puhua. Ne ovat meditaatiojaksoja.”

Eleniuksen mukaan vielä 1950-luvulla seuroissa itkettiin. Hyvien seurojen mittapuu oli se, miten paljon ihmiset liikuttuivat. ”Ei siellä hypitty eikä huudettu hallelujaa, ei toki. Mutta kaikessa hiljaisuudessaan seurat olivat hyvin tunnelatautuneita. Lapsena katsoin kauhulla, miten jopa isäni, vanha sotakarhu, itki.”

Paavo Ruotsalaisen Karjalanmatkojen kautta liike on saanut vaikutteita ortodoksisesta mystiikasta. Ortodoksisessa kirkossa tunnetaan apofaattinen rukous eli rukous ilman sanoja. Sama teema toistuu Paavo Ruotsalaisen kirjeissä ja körttiläisyydessä laajemmin.

En osaa oikein rukoilla

kun väsymys mun voittaa,

Vaan saanhan vielä huokailla:

suo herra armos koittaa.

Siionin virsissä oli alussa myös vahvaa morsius- ja verimystiikkaa. Virsissä seurakunta oli morsian ja Kristus sulhanen. Morsiamen perustuntomerkki oli polttava ikävä. Kielikuvat olivat tunteellisia ja eroottisiakin. ”Niitä, ja Kristuksen haavoihin ja vereen liittyviä kuvia vähennettiin, koska niitä pidettiin epäterveinä, ja niitä hävettiin”, Elenius kertoo.

Eleniuksen mukaan kristillisyydestä karsittiin valistuksen myötä mystiikkaa pois. ”Kristillisyydestä tehtiin steriiliä, jotta se kelpaisi valistuksen ihmiselle. Körttiläisyydessäkin on menty älyllistä erittelyä kohti. Se on huono suunta.”

SEURAPERINNE ON pysynyt suhteellisen muuttumattomana, mutta liike suhtautuu liberaalisti maailman muuttumiseen. Esimerkiksi naispappeus ei ole koskaan ollut ongelma.

Valinnat viinan tai seksin suhteen jätetään ihmisten henkilökohtaisiksi ratkaisuiksi. Valmiita sääntöjä ei anneta. Paavo Ruotsalainen oli legendan mukaan pulloon menevä mies, joten luonnollisesti myöskään körttiläiset eivät kuppiin sylje. Lestadiolaisuus vaikutti vahvasti Lapin raittiusliikkeeseen, joten lestadiolaiset eivät nykyäänkään juo viinaa. Lars Leevi Laestadius tosin taisi olla tupakkamiehiä, koska lestadiolaiset polttavat reippaanlaisesti.

Körttiläiset sekoitetaan usein paradoksaalisesti lestadiolaisiin, vaikka he ovat tiukat elämänraamit asettavien lestadiolaisten vastakohta. Minna Ruuttusen kuittaus asiaan on kuvaava. ”En mä oikeastaan jaksaisi ottaa kantaa näihin alkoholi- ja seksuaalipoliittisiin kysymyksiin. Noi asiat kuuluu elämään, ja on loppujen lopuksi aika pieniä ja epäolennaisia kysymyksiä.”

KÖRTTEJÄ YHDISTÄÄ kaipaava usko. Vaikka ihminen ei voi ansaita taivaspaikkaa eikä uskalla sanoa olevansa uskossa, kaipaus säilyy. Körttien keskustelufoorumilla joku kutsuu sitä kotiin ikävöinniksi. Helppojen vastauksien sijaan liike voi tukea kollektiivisessa olemassaolon ahdistuksen sietämisessä. ”Siinä mielessä herännäisyys ei ole helppo liike, että siinä ei ole valmiita ratkaisumalleja siitä miten pitää elää ja uskoa. Jos etsii nopeita ja yksinkertaisia vastauksia, voi körttiläisyyteen pettyä”, Juntunen sanoo.

Körttien suhtautuminen henkilökohtaisen pelastumisen kysymykseen on usein jopa hirtehinen. Keskustelufoorumilla internetissä nimimerkki Soopeli tulee siihen tulokseen, että ”körtti saa vapaasti olla varma helvettiin päätymisestään toisin kuin monen muun liikkeen oikeaoppiset. Ehkäpä tämän voisi jotenkin ilmaista niin, että körtti kantaa synnin yksin, mutta saa elää yhdessä toisten kanssa.”

Joillekin eri liikkeitä läpikäyneille on helpottavaa, ettei körttiläisyydessä tarvitse todistella uskon määrää. Sitä on sen verran kuin Jumala antaa. Toisten mielestä körttiläisyyteen liittyvä epävarmuus on toivottoman ahdistavaa.

Synkkyyteen ja tiettyyn ahdistuneisuuteen körtit suhtautuvat itseironisesti. Kun ripareilla lauletaan kristillisiä lauluja punakantisista kirjoista, körtit ovat vinosti hymyillen haikailleet oman mustakantisen versionsa perään.

”YKSI ASIA, miksi tykkään kristinuskosta ja körttiläisestä tavasta ymmärtää kristinuskoa, on se että meidät on luotu tähän maailmaan elämään, ja tämä on itsessään ihan mieletön asia että me ollaan täällä”, Minna Ruuttunen iloitsee. Kuoleman jälkeiset asiat liittyvät Ruuttusen mielestä toiveeseen siitä, että joskus ymmärtäisi, mikä merkitys ja mieli tällä maailmalla on.

”Mutta meidät on luotu tähän maailmaan, ja se on itsessään arvokasta. Täällä meidän tulisi elää parhaalla mahdollisella tavalla kunnioittaen toisia ihmisiä ja luomakuntaa.”

Olemassaolon kysymys säilyy. Kukaan ei voi tietää, miksi olemme olemassa.

Herännäisyydessä halutaan välttää vahvaa keskusorganisaatiota. Herättäjä-Yhdistys hoitaa koordinaatiotehtäviä, mutta liikkeen elinvoima ovat ne ihmiset, jotka järjestävät toimintaa eri puolilla Suomea.

Körteillä vaikuttaa olevan organisaatiosta hyvin samanlainen käsitys kuin globalisaatioliikkeellä. Ruuttunen kertoo olevansa yllättynyt ja onnellinen siitä, kuinka monet nuoret ottavat liikkeen omaksi asiakseen käymällä seuroissa ja järjestämällä niitä kotona.

”Liike elää, ei sitä tarvitse väkisin pitää yllä. Kun ihmiset näyttävät olevan edelleenkin kiinnostuneita kokoontumaan Siionin virsien ääreen, niin ei kai se mihinkään kuole.”

KÖRTTILÄISYYS EI ole suljettu liike. Enemmänkin se on löyhä verkosto. Tutkimusmatkani loppupuolella alan ihmetellä mikä pitää yllä verkostoa, jossa ei ole kiinteää yhteisöä, normistoa tai jäsenkriteereitä. Soitan vielä kerran Jaakko Eleniukselle. ”En minä tiedä. Mutta näin se vaan on”, miettii Elenius. ”Siinä täytyy olla jotain hyvin henkistä, joka sitoo ihmiset toisiin ihmisiin.”

Joka kesä tämä jokin vetää 30 000 ihmistä veisaamaan herättäjäjuhlille. Loppuseurojen päätteeksi koko juhlaväki polvistuu rukoukseen. Hetki on vaikuttava.

Muistoissani loppuseurojen aikaan pisarat ropisevat aina sateenvarjoihin, silloinkin kun on ollut aurinkoinen viikonloppu. Ehkä niin käy tänäkin vuonna.

Kuvat ovat kirjoittajan kotialbumista. Herättäjäjuhlat Saarijärvellä 8.–10.7. Juhlilla otetaan käyttöön 54 uutta Siionin virttä. Lisätietoja www.h-y.fi. Keskustelufoorumi www.h-y.fi/foorumi.

Anna-Reetta Korhonen