Iso D vei Jari Tammisen sydämen.
Olen tässä hiljattain kovasti kuunnellut 70 vuotta täyttäneen Ilkka Lipsasen eli Dannyn kokoelmaa Supertähti ja herrasmies. Kolmen levyn mittainen retrospektiivi kattaa herran koko uran varhaisista hiteistä kuluvaan vuoteen saakka.
Tuotannon alkupää on kerrassaan svengaavaa rockia ja bossaa, mutta valuu vähitellen iskelmäksi. Ehkä Danny on kasvanut yleisönsä mukana – ja samalla varmistanut, että meidän tiemme eivät ole koskaan kohdanneet. Mutta väliäkö hällä. Pakkohan lahjakkuutta on arvostaa, jos sellaisen kohtaa. Mieletön lauluääni ja varsinkin uran alkupuolen anteeksipyytelemättömät orkesterisovitukset eivät ole menettäneet tenhovoimaansa.
Hieman yllättäen tuotanto sisältää ajoittain jopa yhteiskunnalliseksi tulkittavissa olevaa kommentaaria: Jos maailmassa vain olisi kahva -kappale on silkkaa utopian kaipuuta. Siinä Danny pohtii radikaalia omaisuuden uusjakoa, jossa miljonäärin massit jaetaan arskan porukalle. Kenraalit päätyvät vahtaamaan laiduntavia lampaita.
Melkein koko populaarimusiikin historian kattava ura on niin monipuolinen, että kiinnostukseni Danny Show’n näkemiseen heräsi. Näyttää keikkoja pukkaavan koko loppuvuoden aika tiiviissä tahdissa. Taidan aktivoitua.
Kun ajattelen Dannyä, en pysty välttymään Jyrki ”Jyräys” Hämäläisen muistelemiselta. Suosikin dynamo oli Dannyn läheinen kaveri. Vaikka en ole koskaan ollut hirveän innoissani Suosikista, niin pakkohan tuota pian haudattavaa instituutiota on arvostaa. Kuten Danny, myös se on nähnyt lähes koko popkulttuurin historian.
Danny alkaa oikeastaan olla ainoita vielä esiintyviä kotimaisia artisteja, jonka ura kattaa lähes koko Suosikin elinkaaren. Olisikin hienoa, jos joulukuussa ilmestyvän viimeisen Suosikin kannessa olisi Kulta Turbo -otsikon saattelemana Danny.
Pahoin kuitenkin pelkään, että siihen laitetaan joku Justin Bieber.
Jari Tamminen
