Paras runomitta on askelten rytmi.

Jostakin syystä kirjailijat, jotka kävelevät paljon – tai ainakin kirjoittavat kävelevänsä paljon – innostavat. Kuvittelepa Elias Lönnrot kävelemässä runomaiden halki rinnallaan aikansa kannettava, kaulasta riippuva kirjoitusteline! Jos kalevalalaisissa runoissa on jotain hienoa, niin se, että rytmi etenee askelten tahdissa.

Jolkottelevan runouden sarjaan kuuluu myös Nanao Sakaki, jonka runot ovat yhdistelmä japanilaista minimalismia ja siitä repeäviä, kauas pyrähtäviä humoristisia irtiottoja: ”syö kuin lintu / nuku kuin kala / nisäkkyyden ihmeestä / maksan veroa luonnolle / varhain joka aamu / ilman vessapaperia.”

En voi olla nauramatta, kun Sakaki jatkaa runoaan seuraavasti: ”puiden ruudintäyteinen kummituskallo, / helvetillinen tehdas työntää ulos paperimassaa – paperia / valtavina pinoina ja kasoina ja supermarketit väärällään / VESSAPAPERIA.”

Kun runoilijan intohimona on vessapaperin vastustaminen, mitä muuta voi kuin kunnioittaa häntä? Tai kun hän opettaa idän suuria viisauksia seuraten: ”Anna idiootille opettaja. / Anna oppineelle sanakirja. / Anna kuolleille hautausmaa. / Anna kakku minulle.”

Sakaki vietti aikaa paljon amerikkalaisten beat-sukupolven runoilijoiden kanssa. Hän asui USA:ssa vuosia ja väsäsi muun muassa runon Amerikkalaisen runouden top ten. Sen ensimmäinen säe kuuluu: ”Yhdysvallat on itse suurin runo. – Walt Whitman”. Kymmenes kuuluu taas ytimekkäästi: ”Yksityisalue. Ei läpikulkua. Umpikuja. – Tuntematon.”

Runojen suomennos on aika rosoista, mutta se ehkä sopii asiaan.

”Nämä runot on istutettu ja kävelty eläviksi ja jätetty tähän maailmaan merkiksi elämästä, jota ei ole eletty pelkän ymmärryksen ja kulttuurin vaan elämän itsensä vuoksi”, runoilija Gary Snyder kiteytti ystävänsä Sakakin runouden myös kävelyn hengessä kokoelman esipuheessa.

I agree.

Nanao Sakaki: Syödään tähtiä. Valitut runot. Suom. Tero Tähtinen. Savukeidas 2011. 78 s.

Kimmo Jylhämö