Kaikki YK:ssa ja muissa humanitaarisissa toimistoissa tapaamani ihmiset antavat vaihtelevan suorapuheisesti ymmärtää, että humanitaarisen avun lähettäminen Irakiin oli ensi alkuun hidasta sen tähden, että Yhdysvallat oli suivaantunut YK:lle ja halusi näyttää sen.
Suuri seinämaalaus Geneven Cornavin-rautatieasemalla esittää Euroopan karttaa. Maalauksessa kutakin pääkaupunkia symboloi jokin tunnusomainen rakennus, Helsinkiä Tuomiokirkko. Sveitsin tunnuskuva on kuitenkin paljon muita ylevämpi: koko maan peittävä rauhankyyhky.
Rautatieaseman ikätoveri Palais des Nations kaupungin toisella puolella muistuttaa meitä edelleen 1900-luvun alkupuoliskon rauhantoiveista. Palais valmistui 1936, vain muutama vuosi ennen kuin natsi-Saksan mieltymys ennalta ehkäisevään toimintaan iski säpäleiksi sen päämäärän ja merkityksen.
Nyt rakennukseen on majoittunut useita YK:n toimistoja, ja koko Geneven kaupungissa on 33 YK:n järjestön sekä myös Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun päämajat tai haaraosastot. Silloin tällöin tieto niiden olemassaolosta ja työstä tihkuu uutislähetyksiimme, kuten esimerkiksi silloin kun Maailman terveysjärjestö (WHO) tiedotti sarsista.
Kansainväliseen yhteistoimintaan kurkistava löytää Genevestä sisäänlämpiävän ilmapiirin, jossa YK:n toimistoihin tai eri maiden suurlähetystöihin sijoitetut kansainväliset virkamiehet juoksentelevat hallitusten välisten päätösten fragmentaaristen lausuntojen perässä ja tottelevat käskyjä tyynen mutta yksisilmäisen tehokkaasti.
Kulisseja pidetään hellittämättä yllä atavistisella snobbailulla. Se on levinnyt kaikkiin ulkomaanedustustoihin ja kansainvälisiin byrokratioihin. Geneve on paikka, jossa käyntikorttien vaihtelu suurlähetystöjen cocktailkutsuilla on etiketin ehdoton vaatimus ja rutikuivan tiedon erittäin ohueen virtaan voi päästä käsiksi ainoastaan virka-asemansa ja maansa poliittisen vaikutusvallan turvin.
Tuo kaikki on kummallista, kun muistetaan, että niin suuri osa toiminnasta liittyy inhimilliseen kärsimykseen: humanitaarisen avun lähettämiseen köyhiin ja konfliktien runnomiin maihin, pakolaisten ohjaamiseen eri maihin, maamiinojen rampauttamien ihmisten paikkailuun yhä edelleen miljoonia ihmisiä vuodessa tappavien, helposti hoidettavissa olevien sairauksien hoitamiseen, yrityksiin estää ihmisiä kuolemasta nälkään. Sen sellaiseen.
Kummallista on sekin, että nuo hankkeet ovat täysin peittelemättä poliittisia käsikassaroita, valtioiden hyväksynnän tai paheksunnan oikkujen armoilla. Kaikki YK:ssa ja muissa humanitaarisissa toimistoissa tapaamani ihmiset antavat vaihtelevan suorapuheisesti ymmärtää, että humanitaarisen avun lähettäminen Irakiin oli ensi alkuun hidasta sen tähden, että Yhdysvallat oli suivaantunut YK:lle ja halusi näyttää sen.
Tuo on se kypsyyden aste, jolla täällä liikutaan diplomatian liukkaasta haudanvakavuudesta ja patsastelusta huolimatta.
Ongelman selittää peittelemättä vasta afrikkalainen virkamies. ”Irak on valtava kriisi. Kaksikymmentäseitsemän miljoonaa ihmistä. Tämä on suurin tapausmäärä, mitä meillä on ollut, vaikka otettaisiin lukuun Sudan ja Afrikan sarvi”, sanoo Claude Jibidar Maailman elintarvikeohjelmasta (WFP).
Pahinta Jibidarin mukaan on se, että vaikka WFP näki sodan olevan tulossa ja pystyi varautumaan sen seurauksiin, tilanne on silti täysi sekasotku. Apua on ollut vaikea päästä antamaan kehnon turvallisuustilanteen vuoksi.
Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön (IOM) virkamies Chris Lom hymyilee hämillään kertoessaan, että esteenä avun maahanpääsylle on ollut myös ”koalitiojoukkojen” asenne. Mutta Lomhan onkin Iso-Britanniasta.
Lom kertoo paljon mieluummin IOM:in suunnitelmista aloittaa Irakissa pieniä paikallisia kehitysprojekteja, esimerkiksi koulujen varustamista opetustarvikkein. Mutta hän innostuu silmin nähden toisesta ideasta: internetkahviloiden perustamisesta Basraan.
Tässä voi nähdä merkin karmivasta symbioosista: ennalta ehkäisevä sota, jota kukaan ei voi estää, ja sen jälkeen nimellistä humanitaarista apua ja internetkahviloita. Voidaanhan sanoa, että tilanne on taas palannut normaaliksi, jos maassa on internetkahviloita.
Ja nyt kun YK on jälleen pelissä mukana – turvallisuusneuvosto on antanut hyväksyvän leima Yhdysvaltain ja Iso-Britannian Irakin-miehitykselle ja siten siunannut sodan jälkikäteen – tuo hajota ja paikkaile -kaava näyttää vielä entistäkin todennäköisemmältä.
”Alamme nyt nähdä Yhdysvaltain ennalta ehkäisevän toiminnan seuraukset”, Pekka Haavisto sanoo purevasti. YK:n ympäristöohjelman (UNEP) konfliktin jälkeisen arviointiyksikön (PCA-yksikön) johtajana hänet on sijoitettu Geneveen. Haavisto on kirjoittanut pitkän raportin Afganistanista ja alustavan katsauksen Irakin ympäristötilanteesta.
Molemmat maat ovat olleet Yhdysvaltain maalitauluina syyskuun 11. päivän jälkeen, ja niillä onkin paljon yhteistä. Ne ovat menettäneet ihmisiä ja infrastruktuuria. Ehkä sotaa edeltänyt puutteenalaisuus Afganistanissa säästi maan köyhdytettyä uraania sisältävien aseiden intensiiviseltä käytöltä, vaikka ”koalitio” ei epäröinytkään käyttää niitä järeämpää Irakia vastaan.
Suomen suurlähetystön virkamiehet valittavat kahden kesken, että ”kansainvälisen yhteisön” sekavassa ja kilpailuhenkisessä ilmapiirissä Geneve on laiminlyöty tapaus – kaiken keskipisteenä on EU-Bryssel, jossa on enemmän valtaa ja rahaa.
Ja luonnollisesti niitä molempia tarvitaan paljon vähemmän inhimillisen kärsimyksen laastaroimiseen kuin sen aiheuttamiseen. Mutta kaikki geneveläiset YK:n toimistot voivat tehdä vain sen mitä niiden annetaan tehdä.
”Kansojen on laskettava aseet tai ne tuhoutuvat” on kaiverrettu friisiin Palais des Nations’ssa. Ihan kuin tuo olisi jostakin antiikin historiasta.
Mark Waller
