Yhteiskunnan vaikeimpia pulmia kutsutaan toisinaan viheliäisiksi ongelmiksi. Niissä on paljon muuttuvia tekijöitä ja keskinäisriippuvuuksia eikä niiden kohdalla aina tiedetä edes, mitä voi kutsua ratkaisuksi. Joskus ne vaativat jatkuvaa huomiota ja vastatoimia, eikä niillä ole selkeää päätepistettä.

Paavo Teittinen on Helsingin Sanomien toimittajana kirjoittanut muun muassa nepalilaisten kokkien työoloista ja turvapaikanhakijoiden hyväksikäytöstä siivousalalla. Nyt hän on kirjoittanut tietokirjan ihmiskaupasta ja ulkomaisen työvoiman kaltoinkohtelusta Suomessa.

Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus 2025) ilmestyi lokakuun alussa ja on ehdolla tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Se näyttää, miten ihmiskaupasta on tullut viheliäinen ongelma, koska sen on annettu juurtua Suomeen.

”Tämä on niin laaja, yhteiskuntaa läpileikkaava ilmiö, että sitä ei pysty näyttämään yksittäisissä lehtijutuissa”, Teittinen sanoo.

Esimerkkejä riittää: Thaimaalaiset poimivat marjamme, uzbekistanilaiset maalaavat talomme, bangladeshilaiset siivoavat hotellimme. Monet joutuvat maksamaan työpaikastaan valtavia summia ja palauttavat suuren osan palkastaan työnantajalle. Työtä tehdään ala-arvoisilla ehdoilla ja surkeissa oloissa, mutta sitä ei uskalleta lopettaa, sillä oleskelulupa Suomessa on sidottu työhön.

Kun tämänkaltaisella ihmiskaupalla pyörivä yritys saapuu markkinoille, se alkaa syödä rehellisten firmojen elintilaa. Ne eivät saa urakoita, koska uusi kilpailija painaa jo tingitystäkin hinnasta kolmanneksella ali, Teittinen kuvailee käyttäen esimerkkinä rakennusalaa. Samalla ne tahkoavat alalle poikkeuksellista liikevoittoa.

Viheliäinen ongelmasta tulee, kun järjestelmä sopeutuu tilanteeseen.

Rakennuttajat tottuvat siihen, että maalaus maksaa tietyn verran. Kaupunki budjetoi siivoukseen summan, jolla sille löytyy tekijä. Ruoka on halvempaa, koska satoa korjaavien ukrainalaisten palkka on ala-arvoinen.

Onko kyse oikeastaan systeemin viasta vai halpuuttamiseen erikoistuneen järjestelmän ominaisuudesta?

Sekä että, Teittinen vastaa. Sikäli kyse on viasta, että joitain ongelmia pyritään kyllä aidosti ratkomaan.

Samalla järjestelmä palvelee kuitenkin hyvin työvoimaa hyväksikäyttävien yritysten omistajia ja asiakkaita.

”Siinä tulee juuri se hyötymisen logiikka. Ei me olla suomalaisina mitään sivustakatsojia, vaan me hyödytään tästä.”

Saamme halvempia lounaita, edullisia pakastemustikoita ja niin edelleen.

”Veronmaksajina hyödymme, kun kunta hankkii rosvofirman siivoamaan kouluja ja päiväkoteja. Kun joku rosvofirma on mukana meidän asuntojen rakentamisessa, me hyödytään siitä välillisesti tai välittömästi. Tällaiset esimerkit osittain selittävät, miksi ilmiön on annettu juurtua niin syvälle”, Teittinen sanoo.

Thaimaalaiset marjanpoimijat maksoivat työstään eri tahoille kaikenlaisia maksuja niin, että käytännössä tienata alkoi vasta epäinhimillisen työmäärän jälkeen. Majoitus oli surkeissa leiriolosuhteissa, ja marjayhtiö jopa ilmoitti korien painon yläkanttiin, jolloin marjoja näytti olevan todellista vähemmän, Teittinen kertoo kirjassaan.

”Jo poimijoiden tuonti tänne on itsessään kannattavaa liiketoimintaa.”

Jotkin viranomaiset tunnistivat ongelman. Tilanteessa oli kuitenkin monta hyötyjää: marjafirmat, kaupan keskusliikkeet, kuluttajat ja jopa Finnair, joka lennätti poimijat tänne.

”Siinä ketjussa on niin paljon hyötyjiä, että kitka millekään muutokselle on ollut tosi voimakas.”

Järjestelmän ominaisuudeksi voi kuvata myös tilannetta, jossa Espoo heittää työntekijöitä riistävän siivousfirman ulos, mutta sitten sama firma voittaa kilpailutuksen Vantaalla. Tai kun kaupunki ei ole tarttunut epäilyttävän halpaan tarjoukseen, mutta häviää ratkaisusta kehkeytyneen riidan markkinaoikeudessa.

”Silloinkin kun systeemin yksi osa haluaa toimia oikein, toinen osa tekee sen hirveän vaikeaksi”, Teittinen sanoo.

Osaltaan tilanteen jatkumista on ylläpitänyt poliisin, syyttäjien ja oikeusjärjestelmän toiminta.

”Ihmiskauppailmiöön liittyen rikostutkinnoissa on selkeästi ollut iso musta piste.”

Sen vahvistavat myös apulaisoikeuskanslerin ja rikosoikeuden tutkijoiden selvitykset. Poliisi ei ole tuntenut rikosnimikkeitä tai ollut kiinnostunut tutkimaan rikoksia, vaan jättänyt tutkinnat vuosiksi pölyttymään. Hyvin heikot ja jopa lainvastaiset rikostutkinnat ovat valitettavan yleisiä, Teittinen sanoo.

Esitutkintoja on esimerkiksi lopetettu kuulematta yhtään todistajaa tai tekemättä käytännössä mitään tutkintatoimia.

”Uhrit ovat lähes kaikki ulkomaalaisia, eikä kyse ole rikollisuudesta, joka uhkaisi meidän turvallisuudentunnetta. Poliitikoilta ei tule poliisijohdolle painetta, joka valuisi alas tutkintaan. Syntyy käsitys marginaalisesta ilmiöstä.”

Ei resurssipulakaan voi olla syy sille, että oikeusvaltiossa vakavia rikoksia jätetään tutkimatta, Teittinen sanoo. Ja vuosiksi pölyttymään jätetty tutkinta vasta resursseja hukkaakin. Alussa olisi saatavilla paljon näyttöä pienellä työllä: esimerkiksi valvontakameroiden nauhoja ja puhelinten sijaintitietoja, joita ei vuosia myöhemmin saa mistään. Usein niitä ei kuitenkaan ole hankittu, ja juttuja kaatuu syyttäjän pöydällä näytön ristiriitaisuuteen.

Poliisin suhtautumista kirjan paljastuksiin Teittinen kuvaa kahtalaisiksi.

”Ne poliisit, jotka haluavat tehdä työnsä hyvin, näkevät että tällainen keskustelu auttaa heidän työtään.”

Teittisen tausta on oikeustieteissä. Usein oikeutta symboloi roomalainen jumalatar Justitia miekka ja vaaka käsissään ja side silmillään kuvastaen oikeuden tasapuolisuutta.

Ihmiskauppailmiöön perehtyminen on muuttanut Teittisen suhtautumista suomalaiseen oikeusvaltioon, kyynistänytkin. Hän on myös saanut käsityksen oikeusjärjestelmän heikosta kohdasta.

”Miten asioita on tutkittu, mikä painoarvo on annettu millekin kertomalle, miten jotain ihmistä uskotaan. On helppo nähdä, miksi moni apua hakenut ei ole saanut oikeutta – koska on niin monta porrasta, joihin prosessi voi tyssätä.”

Suuri merkitys on ketjun alkupäässä, poliisissa, koska seuraavat portaat toimivat pitkälti poliisin esitutkinnan varassa.

Eräs työperäisen hyväksikäytön uhri ihmetteli Teittiselle suomalaisen oikeuden sokeutta.

”Että tarkoittaako se sokeus sitä, että pimeässä harhaillaan, ollaan täysin hukassa ja sohitaan sillä miekalla. Sitä ei varmaan ole haettu, mutta välillä tuntuu siltä”, Teittinen pohtii.

Ongelma on jo muuttunut viheliäiseksi. Nyt pitäisi estää sen leviäminen.

Modernin orjuuden kitkemisessä on keikahduspisteitä, joiden jälkeen vanhaan ei ole paluuta, Teittinen kuvaa. Jos joku ottaa riskin ja hakee apua, mutta se vain pahentaa tilannetta, sana kyllä kiirii pienessä maahanmuuttajayhteisössä. Ikkuna muutokselle saattaa mennä kiinni, ja hyväksikäyttöä on entistä vaikeampi kitkeä.

”Jos se on enää edes mahdollista.”

Ongelman viheliäisyys ei saa tarkoittaa, ettei sitä edes yritettäisi ratkaista.

Pieni joukko ihmisiä eri rooleissa – asianajajia, tutkijoita, järjestötyöntekijöitä, virkamiehiä, työsuojelutarkastajia, poliiseja, syyttäjiä – on vuosia sinnikkäästi kamppaillut ihmiskauppailmiötä vastaan Suomessa. Vaikka tilanne on synkkä, sillä on ollut iso vaikutus. Heidän työnsä antaa Teittiselle toivoa ja osoittaa että yksittäinenkin ihminen voi auttaa.

Viime vuosina viranomaisissa Migristä poliisiin on nähty hyvää kehitystä, Teittinen sanoo. Aihe vaikuttaa olevan pysyvä osa julkista keskustelua, ja ainakin ilmiö tunnistetaan.

Toimittajana ei hyväksikäytön uhrien tilanteeseen voi suoraan juuri vaikuttaa, mutta välillisesti kyllä. Empaattinen pitää olla, mutta surkuttelusta ei ole uhreille mitään hyötyä, Teittinen sanoo.

”Siitä voi olla hyötyä, että tekee mahdollisimman hyvän jutun.”

Merkitystä on sekä yleisen tietoisuuden lisääntymisessä, mutta myös sillä, että ihmiset, joita tilanne koskee, voivat seurata uutisointia. Siksi Teittisen juttuja Hesarissa on käännetty: nepaliksi, englanniksi, arabiaksi, soranîksi…

Monet Teittisen kuvaamista asioista tapahtuvat näkymättömissä. Ravintolasalin ja keittiön välillä on ovi. Marjanpoimijoilla on kymmeniä kilometrejä hiekkatietä lähimpään taajamaan. Risteily-yön jäljet siivotaan päivällä, kun matkustajat ovat nousseet laivasta. Koulujen lattiat vahataan, kun oppilaat ja opettajat viettävät kesälomiaan.

Yhtä lailla näkymättömissä työvoiman hyväksikäyttö leviää yhä uusille aloille ja koskettaa yhä useampia ihmisiä. Viheliäinen ongelma vaatisi jatkuvaa huomiota.

”Tässä on kysymys viime kädessä siitä, halutaanko me elää yhteiskunnassa, jossa meidän ympärillä ihmiset elää nykypäivän orjuudessa. Ja se ei ole hypoteettinen, liioiteltu tai abstrakti asia, vaan se on nyt jo todellisuutta Suomessa.”