Hentoiset puunrungot huojuvat tuulessa Porvoontien ja Kytömaantien risteyksessä. Alue näyttää joutomaalta suuren, aution parkkialueen vieressä. Keravan kaupunki on kuitenkin pystyttänyt paikalle maisema-arkkitehtuurin kokeilun, pienen mikrometsän. Se istutettiin rakenteilla olevan uuden asuinalueen reunamille.
Taustalla on globaali kaupunkipolitiikan murros: liian tiivis kaupunki ei pysty sopeutumaan ilmastonmuutokseen. Vaikka Suomessa on paljon puita ja kaupunkilaisetkin pääsevät helposti metsään, tästä huolimatta niin sanottua vihermassaa pitää saada lisää kaupungin sisälle.
Maailmalla etenkin Kööpenhamina ja Madrid ovat alkaneet edistää tätä ajattelua, ja Suomeen sen on tuonut maisema-arkkitehti Anna Pursiainen. Keravalla sijaitseva mikrometsä on hänen maisema-arkkitehtuurin diplomityönsä.
”Ajattelin, onko hullua tuoda tämä ajatus Suomeen, joka on metsien maa. Mutta kaupungistuminen ja kaupunkien tiivistyminen näkyy meilläkin.”
Hänen mukaansa olisi järkevintä sijoittaa vihreitä alueita asuinalueelle kaupunkisuunnittelun alkuvaiheessa, eikä jälkikäteen, kuten toisinaan tapahtuu. Yksi maisemasuunnittelun vähemmän onnistunut esimerkki viherrakenteen kannalta on Helsingin Kalasatama. Betonivaltaisessa maisemassa ei juuri ole viheralueita, ja jälkikäteen on alettu pohtia, minne kasvillisuutta voidaan lisätä.
”Siinä vaiheessa kun jälkikäteen avataan katualueita ja ja mietitään, mihin vihreää saisi lisää, se on todella kallista. Mieluummin suunnitellaan uusi asuinalue siten, että metsä on osa asuinympäristöä.”
Suomalaisen kaupunkirakentamisen peruskuvio menee kuitenkin valitettavan usein niin, että keskelle rakennettua betonierämaata jätetään neliönmuotoisia maalaikkuja, joihin kuhunkin istutetaan yksinäinen puu eristyksissä muista. Toinen yleinen keino on hakata uuden asuinalueen tieltä vanhat puut, minkä jälkeen alue rakennetaan – ja lopuksi asuinalueen laitaan istutetaan rivi puita jämptisti viivasuoraan riviin. Luonto on usein karsinoitu insinöörimäisellä tarkkuudella omiin neliöihinsä siten.
”Me suomalaiset olemme vähän insinöörikansaa. Ajatus on, että kun kaikki on suorassa rivissä, metsä näyttää siistiltä”, Pursiainen kärjistää. Villimpääkin voisi olla, hän rohkaisee.
Japanilainen mikrometsän konsepti
Keravalaisessa mikrometsässä kasvaa yhteensä 20 lajiketta: puulajeista muun muassa metsävaahteraa, punasaarnia, mantsurianjalopähkinää ja ruotsinpihlajaa, pensaslajeista muun muassa, taikinamarjaa, villapajua ja pihajasmiketta. Aluksi kasvit on istutettu ja maanpinta on peitetty katteella, taimia on kasteltu ja hoidettu, mutta sen jälkeen alue on jätetty kasvamaan omia aikojaan.
Erotuksena perinteiseen kaupunkien viheralueiden suunnitteluun ja hoitoon, jossa kasvilajit valikoidaan ja istutuksia ylläpidetään kitkemällä, mikrometsien kasvillisuus saa alkuvaiheen jälkeen kehittyä ilman ihmisen vaikutusta.
”Mikrometsien filosofiassa hyväksytään, että jotkin kasvit saattavat alussa kasvaa nopeammin, mutta myöhemmin jokin muu kasvi voi puskea ohi”, Pursiainen sanoo.
Mikrometsien ajatus on peräisin japanilaiselta kasvitieteilijä Akira Miyawakilta. 1900-luvun alkupuoliskolla Japanissa kaupungit olivat hyvin tiiviitä ja luonnollisia metsiä oli vähän. Miyawaki teki kokeita, joissa maatilkuille istutettiin tiheästi taimia, jotka lähtivät nopeaan kasvuun ja oikean metsän tuntu saatiin nopeasti. Mikrometsistä oli Japanissa apua erityisesti maanjäristystuhojen torjuntaa varten.
Monilajisuus sopisi meillekin, vaikka Suomen olosuhteet ovat erilaiset kuin Japanissa. Suomalaisessa perinteisessä talousmetsässä kasvaa keskimäärin vain muutamaa puulajia: mäntyä ja kuusta, ehkä koivua ja joskus myös haapaa.
”Mutta kaupunkimetsiä voi hoitaa monilajisemmin. Usein ne ovatkin monilajisempia kuin talousmetsät.”
Talousmetsiä ja kaupunkimetsiä ei voi suoraan vertailla, sillä maisema-arkkitehtuuri tuottaa ihmisen muovaavia asuinympäristöjä. Arkkitehtien tavoitteena ei ole mahdollisimman hyvä tukkipuun tuotto, vaan viihtyisä kaupunki. Lajikkeiksi valitaan myös jalostettuja puulajikkeita, jotka eivät kasva Suomessa luonnostaan.
”Meillä Suomessa ajatellaan herkästi, että vaikkapa jokin puu on vaaraksi muille kasveille, jotka eivät saa tarpeeksi valoa. Mutta tässä filosofiassa kasvien annetaan kilpailla keskenään.”
Suomessa puhutaan paljon sukkessiosta eli siitä, miten kasvillisuus muuttuu ajan kuluessa esimerkiksi metsänhakkuun kaltaisen ympäristön häiriötilan jälkeen. Keski-Euroopassa, jossa Miyawaki maailmansotien jälkeen opiskeli, vaikuttaa sen sijaan kasvisosiologinen näkökulma. Se tarkastelee, miten kasvit ryhmittyvät ekologisiin ja sosiaalisiin järjestelmiin ja ovat vuorovaikutuksessa keskenään sekä sitä, miten ympäristötekijät ja ihmisten toiminta vaikuttaa niihin. Miyawaki kehitteli kasvifilosofiansa tämän ajatuksen pohjalta.
Mikrometsät sitomaan hiiltä
Tutkijoita kiinnostaa tällä hetkellä ympäri maailmaa, miten kaupunkien vihermassa pystyy poistamaan hiilidioksidia ilmakehästä ja varastoimaan sitä itseensä. Kaupunkien hiilensidonta on tällä hetkellä kohtalonkysymys, sillä maapallo kuumenee ennätysvauhtia, ja yhä suurempi osa maapallon väestöstä asuu kaupungeissa. Anna Pursiainenkin teki diplomityönsä osana CO-CARBON-tutkimushanketta, jossa mitataan ja mallinnetaan kaupunkivihreän hiilensidontakykyä.
Mikä tahansa vihreä ei riitä. Nurmikenttien sijaan kaupunkeihin kannattaisi istuttaa mikrometsiä, koska metsien hiilensidontakyvyn katsotaan olevan nelinkertainen nurmikkoon verrattuna.
Hiilensidonnan lisäksi mikrometsät auttavat kaupunkeja myös sopeutumaan jo tapahtuneisiin säähaittoihin ja varautumaan tulevaisuuden ilmastoriskeihin. Ilmaston kuumenemisen myötä Suomessakin helteet yleistyvät, talvikausien sademäärä kasvaa ja pilvisyys lisääntyy. Ääri-ilmiöt kuten rankkasateet, tulvat, myrskyt ja kuivuus lisääntyvät. Urbaanit mikrometsät ja muu kaupunkien viheralueiden vihermassa auttavat sopeutumaan näihin muutoksiin. Viheralueet toimivat esimerkiksi imeytyskenttinä, jolloin hulevedet eivät pääse tulvimaan yhtä helposti. Lisäksi ne tuovat happea kaupunkiin ja viilentävät kaupunkiympäristöä toisin kuin asvaltoidut alueet.
”Tutkimuksen mukaan mikrometsät ovat myös monimuotoisuuden kannalta tärkeitä.”
Mikrometsien tarkoituksena ei ole kuitenkaan kilpailla ”oikeiden metsien” kanssa.
”Mikrometsät eivät ole perinteiseen suomalaiseen tyyliin sienestys- ja marjastuspaikkoja”, Pursiainen huomauttaa.
Mikrometsät ovat niin pieniä, korkeintaan korttelin kokoisia, että niissä ei voi samoilla samaan tyyliin kuin Suomessa on totuttu. Ne tuovat luontoa ja metsän tuntua nimenomaan tiheästi rakennetuille kaupunkialueille.
Artikkelin kirjoittamista on tuettu Koneen Säätiön Metsän puolella -apurahalla.
