Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Syksyn Rakkautta & Anarkiaa -festivaali tarjoilee kävijöilleen jälleen niin edustavan joukon kansainvälisiä menestyselokuvia kuin harvinaisempaa herkkua. Ohjelmapoiminnoissani on tällä kertaa kyse ainakin hoivan ja kommunikaation vaikeuksista.
Berliinin elokuvajuhlien yleisöpalkinnon voittanut espanjalainen Deaf (Sorda 2024) kertoo kuuron äidin Ángelan (kuuro viittomakielinen näyttelijä ja elokuvan ohjaajan Eva Libertadin sisko Miriam Garlo) kamppailusta ja halusta kasvattaa lapsensa maailmassa, joka on usein rakennettu kuulevien ehdoilla.
Ángelaan kohdistuu raskauden alusta saakka paineita ja jopa kyseenalaistamista, varsinkin terveydenhuollon taholta. Vähättely ja ohipuhuminen ovat usealle vammaiselle henkilölle tämäntyyppisistä tilanteista tuttuja kokemuksia. Niihin on helppo samaistua, vaikkei raskaana olisikaan.
Tällä kertaa tilanne kulminoituu synnytyssalissa traumaattisessa kohtauksessa, jossa tuleva äiti ei tule ymmärretyksi, kuten haluaisi. Tämän jälkeenkin monilla riittää mielipiteitä siitä, miten Ángelan tulisi äitinä toimia. Myös Ángelan ja hänen kuulevan kumppaninsa Héctorin (Alvaro Cervantes) suhdetta koitellaan uudella tavalla lapsen syntymän jälkeen.
Ei ole ihme, että elokuva on kerännyt palkintoja ja kiitosta. Toteutus on kaikin tavoin rehellinen ja aito. Vaikka käsittelyssä on välillä vaikeita ristiriitoja, kertomus ei synkistele. Arkisiin ihmissuhteisiin riitoineen ja juhlineen mahtuu paljon huumoria.
Toinen suosikkitärppini tämän vuoden ohjelmistosta on René Frelle Petersenin vanhustenhoitoa käsittelevä ohjaus Home Sweet Home (Hjem kære hjem 2025). Uuden työn kotihoitajana aloittava yksinhuoltajaäiti Sofie (Petersenin vakiokasvo Jette Søndergaard) on selkeästi työssään hyvä, empaattinen ammattilainen. Hänellä on aikaa kohdata asiakkaansa yksilöinä ja jutella hoidon lomassa hetki heidän kiinnostuksenkohteistaan, vaikkapa elokuvista. Paitsi kun työn paineet vievät voiton, eikä aikaa enää ole. Sofien perhesuhteet ja jaksaminen kärsivät.
Pidin myös Petersenin edellisestä elokuvasta Uncle (Onkel 2019), joka palkittiin Tokion elokuvajuhlilla ja esitettiin niin ikään R&A:ssa. Myös tuon tarinan pääpaino oli vanhenevien ja nuorempien ihmisten suhteilla, niistä nousevilla jännitteillä ja väliin huumorilla. Tälläkin kertaa ohjaaja kunnioittaa kuvaamiaan ihmisiä ja naturalistista arkea. Toisinaan tupakka palaa ja kerrotaan kolkkoja vitsejä. Kaiken pohjalla on silti aina empatia ja lämpö.
Søndergaard on jälleen tavattoman hyvä, elokuvan kantava voima. Lisäksi mukana on joukko vakuuttavia amatöörinäyttelijöitä Jyllannin Tønderin kylästä.
Suhde dementoituneeseen vanhempaan on yksi keskeisiä juonilinjoja Matthew Rankinin uutuudessa Universal Language (Une langue universelle 2024). Ohjaaja on luonnehtinut tarinaa omakohtaiseksi. Se erottuu joukosta niin visuaalisella, rumankaunista estetiikkaa tihkuvalla tyylillään kuin kerrassaan absurdilla menolla. Siihen kestää hetki tottua. Kun kokonaisuus voittaa puolelleen, sen sisäisen logiikan hyväksyy mukisematta.
Mitä tarinassa oikeastaan tapahtuu? Yhtäällä lapset yrittävät irrottaa maahan jäätynyttä seteliä, kun taas toisaalla opas esittelee turisteille muiden muassa autioitunutta ostoskeskusta ja kerrostaloa, jossa ei ole tapahtunut mitään. Sitten on vielä eräs virkamies (Rankin itse), joka on aikeissa muuttaa Winnipegiin muistisairaan äitinsä luo. Kertomuksen universaalikieli on Kanadaan sijoittuvassa tarinassa englannin sijaan persia. Viesti tuntuu olevan, etteivät ihmiset ymmärrä toisiaan, oli kieli mikä hyvänsä. Kalkkunoilla on silti kaikessa keskeinen rooli. Ei tätä voi kuin suositella kokeilemaan!
Muiden asioiden ohella myös vammaisuuteen suhtautumisesta kertoo R&A:n African Express -lyhytelokuvasarjan pieni helmi Simon Panayn L’Enfant à la peau blanche (2024). Suorasukainen tarina ei sovi heikkohermoisille saati klaustrofobiaan taipuvaisille. Pieni poika lasketaan vastoin tahtoaan kullankaivajien kaivoskuiluun. Näin yksinkertaisesti siitä syystä, että hänellä on albinismi ja vaalean ihon uskotaan tuottavan onnea kaivajille. Lapsi on omaisuutta vailla ihmisarvoa.
Disney-elokuvien ystäville kertomus tuonee mieleen vaikkapa Bernard ja Bianca -animaation (1977). Siinä pieni Penny-tyttö joutui etsimään timanttia vanhasta kaivoksesta henkensä kaupalla. Nyt tarina on ahdistavampi, onhan sillä vastineensa todellisuudessa. Kaikesta karmeudesta huolimatta elokuva vakuuttaa taidokkaalla kuvauksella. Laskeudumme maan alle pojan mukana. Lapsinäyttelijä Boubacar Dembélé on monin tavoin haastavassa roolissa vastaansanomattoman luonteva.
Näiden poimintojen lisäksi ennakkoon näkemistäni elokuvista on vielä mainittava Cannesin elokuvajuhlillakin monia ihastuttanut ja tuomariston Prix Spécial -erikoispalkinnon voittanut Bi Ganin Resurrection (狂野时代 2025). Elokuvan vaihtoehtoisessa todellisuudessa ihmiset eivät enää kykene näkemään unia, mutta eräällä olennolla on yhä tuo kyky. Alkuasetelman jälkeen alkaa mysteerin selvittäminen. Siinä edetään kuin unesta ja samanaikaisesti elokuvan tyylilajista toiseen. Huikeat kuvat ja viittaukset seuraavat toistaan ja vyöryvät katsojan yli.
Suosikkiosani tästä yltäkylläisestä tarinasta olivat alussa ja lopussa. Ensimmäinen jakso kumartaa mykkäelokuvan ja saksalaisen ekspressionismin suuntaan. Lopussa taas on luvassa taidokas yhdellä otolla kuvattu pitkä osio. Kiehtovassa ja häiritsevässä kertomuksessa on sopivassa suhteessa jokaiselle jotakin, romantiikkaa, fantasiaa ja väkivaltaa.
Nämä ja lukuisia muita vaihtoehtoisia todellisuuksia pääsee kokemaan Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.
