Elokuvat liikkuvat hitaasti. Lauri-Matti Parppeilla kesti seitsemän vuotta saada ensimmäinen pitkä elokuvansa Jossain on valo joka ei sammu ensi-iltaan. Toisaalta kun ensi-ilta vihdoin koitti, se oli maineikkailla Cannesin elokuvafestivaaleilla, sen ACID-sivusarjassa.

”Sarjan edustajat itse kuvailivat sitä sellaiseksi Cannesin freaks & geeks -sarjaksi. Vaikka se onkin festivaalin virallista ohjelmistoa, se on pieni sivusarja ja selkeästi köyhin niistä, mikä sopi minulle tosi hyvin. Se tuntui meille oikealta paikalta”, Parppei kertoo Voimalle.

ACID-sarjan ohjelmisto on perinteisesti ollut virallista kilpasarjaa rohkeampi, ja se esittelee myös uusia tekijöitä. Sellainen Parppeikin on, vaikka hänellä on jo takanaan kehuttuja lyhäreitä, kuten Hiljaa kuin murhaajat (2019), sekä sen pohjalta Ylelle tehty tv-sarja Outo kesä (2022).

Jossain on valo joka ei sammu sijoittuu musiikin maailmaan. Päähenkilö Pauli (Samuel Kujala) on arvostettu, klassista musiikkia tulkitseva huilisti, joka päätyy itsemurhayrityksen jälkeen lapsuudenkotiinsa Raumalle. Kaupungissa haahuillessaan hän törmää vanhaan koulukaveriinsa Iirikseen (Anna Rosaliina Kauno). Iiris tekee omaehtoista musiikkia ja soittaa sitä pubin nurkassa asiakkaille, jotka mieluummin katsoisivat lätkää televisiosta.

Elokuva asettaa vastakkain kaksi erilaista taiteen tekemisen kulttuuria. Iiris saa silkalla tahdonvoimallaan kokoon bändin, johon värvää Paulin lisäksi Sinin (Camille Auer). Kolmikon tekeminen perustuu kokeilemiseen ja orastavaan toveruuteen. Sääntöjä rikkova tekeminen on uutta Paulille, joka tulee tiukkojen hierarkioiden, klassisen koulutuksen ja jäykkien rakenteiden maailmasta.

Elokuva pohjaa löyhästi Parppein omiin kokemuksiin Raumalla kasvaneena ja itseoppineena kulttuuritoimijana. Parppei alkoi ensin tehdä musiikkia itsekseen ja tapasi sitä kautta samanhenkisiä tovereita. He muodostivat Raumalle oman pienen yhteisönsä.

”Me oltiin hädin tuskin yhteiskuntakelpoisia ihmisiä, osa sentin päässä syrjäytymisestä”, hän kuvailee.

”Ja koska meillä ei ollut juuri mitään skilliä mihinkään, tekemisestä tuli vähän väkisinkin kokeellista.”

Ryhmä huomasi, että keikkoja saattoi järjestää itse, niihin saattoi saada rahaa paikallisilta tahoilta, ja samalla taito tehdä kasvoi.

”Sen kautta tuli aika voimakas tunne siitä, että me pystytään itse vaikuttamaan asioihin ja luomaan jotain omaa. Ja sen kautta monista meistä tuli lähes kunniallisia kansalaisia”, Parppei kertoo.

Graafisena suunnittelijana itsensä elättänyt ja taiteensa rahoittanut Parppei pyrki elokuvakouluun väistääkseen päivätöistä kerääntynyttä stressiä. Hän pääsi Taideteolliseen korkeakouluun (nykyiseen Aalto-yliopistoon) lukemaan elokuvaohjaajaksi.

”Eniten mua ajoi halu oppia sitä tekemistä, halu oppia se prosessi. En ajatellut, että minusta tulisi ammattitaiteilijaa tai elokuvantekijää.”

Parppei on elättänyt itsensä television- ja elokuvantekijänä viimeiset kuusi vuotta. Hän tosin saa pientä tuloa myös kehittämästään käsikirjoitusohjelmasta Beatista, josta on olemassa maksullinen mobiiliversio. Hän opetteli sitä varten koodaamaan.

Elokuvakoulussa opiskelu ei ollut yhtä notkeaa. Hänellä kesti yhdeksän vuotta valmistua.

”Vihasin sitä koulua ja kaikkea, mitä siihen liittyi. Suomalainen elokuva-ala oli siihen aikaan vielä aika maskuliininen ja vielä tiukemmin portinvartioitu kuin nykyään. En jotenkin halunnut sotkeutua siihen ammatillisesti”, Parppei kertoo.

Hän jätti koulun kesken kahdesti, mutta palasi aina takaisin.

”Mulle puhuttiin ekasta koulupäivästä lähtien, että saan vaatia asioita. Vastustin sitä minulle annettua valtaa. Olin myös vähän ehkä kiusankappale siinä mielessä, että vastustin sitä niin aktiivisesti ja äänekkäästi.”

Parppei korostaa, että oli kyllä käyttänyt valtaa jo aikanaan Raumalla yhteisön omissa hankkeissa. Hän oli esimerkiksi mukana perustamassa Klustermus-musiikkitapahtumaa, joka järjestettiin vuosina 2003–2018. Vapaaehtoispohjalta ja yhteisön sisältä kasvaneissa hankkeissa hierarkia on kuitenkin ollut väljempi ja myös poikittainen.

”Tässä elokuvassakin on paljon kyse siitä, että päähenkilö tulee hyvin hierarkkisesta maailmasta, sellaisesta, missä mä nyt olen. Siellä on olemassa olevat rakenteet sille, miten asiat pitää tehdä. On vähän ristiriitaista yrittää tehdä niissä rakenteissa elokuvaa siitä, miten kaipaa takaisin sinne, kun niitä rakenteita ei ollut.”

Vakiintuneissa rakenteissakin voi silti toimia omaehtoisesti. Lauri-Matti Parppei ja työryhmä saivat tehdä haluamansa elokuvan. Käsikirjoittaja-ohjaajan mukaan Jossain on valo joka ei sammu ei välttämättä ole ”kuva kuvalta” suunnitellun kaltainen, mutta hengeltään sitä, mitä he hakivat.

”Saatiin kyllä tehdä aika rohkeastikin sitä, mitä halusimme. Välillä olisi ehkä joku voinut vähän varoitellakin, että oletteko nyt täysin varmoja.”

Esimerkkinä mahdollisesta toppuuttelun paikasta Parppei kertoo, että työryhmä halusi tehdä kaiken elokuvan musiikin livenä.

”Meillä oli aika pieni budjetti, ja vastasin myös musiikin tuotannosta ja osin äänityksestäkin. Ottojen välissä kolvasin jotain mikkejä takaisin kasaan.”

Jokainen nuotti kumpuaa elokuvan sisäisestä maailmasta, usein hahmojen itsensä soittamana. Parppei oli itse säveltänyt musiikista alustavia versioita jo käsikirjoitusta tehdessään, mutta lopulliset kappaleet syntyivät yhteistyössä.

”Kun näyttelijät valittiin, aloimme sovittaa niitä yhdessä alusta lähtien. Heillä oli paljon vaikutusvaltaa siihen, miltä se kuulosti. Me aidosti muodostettiin bändi. Emme aloittaneet näyttelijäharjoituksilla vaan soittamalla yhdessä.”

Musiikillisuus oli kriteeri jo näyttelijöiden valinnassa. Kun Iiriksen rooliin etsittiin näyttelijää, työryhmä pyysi ehdokkaita lähettämään videoita siitä, kuinka he improvisoivat musiikkia löydetyillä esineillä.

Parppei on itse aikoinaan soittanut kahden kaverin kanssa periaatteella, että huoneessa on samaan aikaan mahdollisimman paljon soittimia ja mahdollisimman montaa niistä myös soitetaan. Hän tunnistaa, että kokeellisen musiikin tekemisessä on usein mukana koominen elementti.

”Elokuvassa oli kuitenkin tärkeää saada se näyttämään siltä, että ihmiset suhtautuvat musiikin tekemiseen tosissaan. Eniten mua huolestutti mahdollisuus, että se näyttäisi vitsiltä.”

Kun Parppeille ehdottaa, että ehkä hän halusi väistää Kummeli-fiilistä, ohjaaja alkaa puolustaa Kummelia.

”Voisi jopa sanoa, että Kummelin Musa Corner -sketseillä on ollut iso vaikutus tähän. Ne on koomisia, mutta tosi taitavasti tehtyjä.”

Parppei paljastaa varastaneensa Kummelilta myös yhden kuvaidean.

”Kummeli Kultakuume -elokuvassa on kohtaus, missä Timo Kahilaisen näyttelemä hahmo polttaa sikaria ja on ostanut uusilla natsikultarahoillaan näyttävän puvun. Hahmo katsoo baarissa taulua, jossa on simpanssi ja simpanssilla suussaan sikari ja päällään melkein samanlainen takki. Hän katsoo kuvaa kerran, mutta ei tavallaan luo sitä yhteyttä. Se on monitulkintainen, hieno kuva.”

Jossain on valo joka ei sammu -elokuvassa huilisti Pauli puolestaan katsoo omaa keikkajulistettaan, ”ikään kuin entistä minäänsä”.

 

Parppein esikoiselokuva esitettiin Cannesissa toukokuussa. Se saa varsinaisen Suomen ensi-iltansa syyskuussa.

”Kun näytimme elokuvaa leikkausvaiheessa, koeyleisömme oli norjalaista. Sitten ensi-ilta oli Ranskassa, ja sen jälkeen seuraava festari oli Saksassa. Jotenkin me olemme olleet turvallisessa kuplassa, kun kukaan ei ole esimerkiksi ymmärtänyt elokuvan kieltä”, Parppei sanoo.

Hän ei tiedä, mitä odottaa.

”On tosi erilaista esimerkiksi julkaista levy muusikkona, kun sitten kuitenkin käy keikoilla ja kohtaa sen yleisön oman musiikin kanssa. Se on usein tosi elävä hetki, ja tekeminen saattaa muuttua paljon siitä, miltä yleisön kanssa tuntuu.”

Elokuva ei enää muutu. Parppein mukaan näytöksissä siitä tulee enemmän ”yleisön yhteinen performanssi”. Tavallaan se sopii Jossain on valo joka ei sammu –teoksen eetokseen. Kuten Parppei itse sanoo: ”Tämän elokuvan tavoite on kuitenkin saada ihmiset tuntemaan, että he voisivat ehkä perustaa bändin. Osasivat he sitten soittaa mitään tai eivät.”

 

Jossain on valo joka ei sammu -elokuvan ensi-ilta on 12.9.