Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen on penkonut arkistoja, haastatellut asiantuntijoita ja kiertänyt maailmaa selvitellessään hakaristin historiaa, sen merkityksiä ja – professorin sanoin – sen ”natsahtavuusastetta”. Hakaristin historia -teoksessaan Teivainen analysoi hakaristiin liittyvää historiapolitiikkaa ja hakaristin erilaisia versioita. Hän kuvaa myös prosesseja, tapahtumia ja mahdollisia linkkejä, joiden kautta tuhansia vuosia sitten nykyisen Vähä-Aasian alueella syntynyt merkki on kansallissosialistisen symbolin lisäksi myös ”ikivanha aitosuomalainen koristemotiivi”. ”Puhdasta suomalaisuutta” edustamaan on valikoitunut symboli, joka on juuriltaan kaikkea muuta kuin suomalainen.
Symbolit voivat edustaa ja viestiä monimutkaisiakin asioita hyvin tiiviisti. Näitä viestejä on kuitenkin vaikea kontrolloida. Mitä vanhemmasta symbolista puhutaan, sitä enemmän ja sitä ristiriitaisempia viestejä se voi lähettää ympäriinsä. Teivaisen kirjassaan käsittelemä hakaristi on tästä erinomainen esimerkki. Sotien jälkeen Suomea edustavat ja puolustelevat tahot ovat toistuvasti selittäneet, että meillä käytetty hakaristi on ”erillishakaristi”, ei suinkaan toisen maailmansodan aikaisen aseveljemme natsi-Saksan hakaristi.
Vaikka meidän hakaristillämme voi olla myös muita merkityksiä, se on kuitenkin löydetty nykyiseen käyttöönsä ainakin osittain samasta lammikosta, josta natsitkin merkkinsä kalastivat. Kesken Suomen sisällissotaa ruotsalainen paroni Eric von Rosen lahjoitti valkoisten joukoille lentokoneen, jonka kylkeen päätyi von Rosenin lempisymboli, hakaristi. Von Rosen tuli tunnetuksi myös Hermann Göringin lankona ja ruotsalaisen natsipuolueen vaikuttajana. Erillishakaristin ”natsiuden määrän” arvioimiseen vaikuttaa väistämättä Suomen aseveljeys Saksan kanssa ja virallisen Suomen toveruus natsihenkisten tahojen kanssa.
Silti olisi hupsua määritellä vaikkapa muinaisisia synagogia koristavat hakaristit antisemitistisiksi. On kuitenkin olennaista huomata, että se, mitä suomalaiset toivovat hakaristinsä viestivän, on toissijaista sen rinnalla, miten viesti todellisuudessa tulkitaan. Joku voi pitää epäreiluna, että tämä ”muinainen intialainen rauhan symboli” linkittyy fasismiin ja antisemitismiin. Siitä huolimatta hakaristi luetaan länsimaisessa kontekstissa juuri niin. Tätä vasten Suomenkin (mahdollinen) ”erillishakaristi” on hakaristi, mikä pitää ottaa huomioon omia symboleita valittaessa ja vaalittaessa.
Teivainen kiinnittää kirjassaan ansiokkaasti huomiota siihen, millaisen lisäkierteen nykyinen verkkoympäristö tuo aiheen käsittelyyn. Ovatko esimerkiksi hakukoneiden algoritmit, sosiaalisen median alustat ja niin sanotut tekoälysovellukset kykeneviä ymmärtämään ”erillishakaristin” konseptia? Merkit viittaavat siihen, että eivät välttämättä ole.
Teivo Teivainen: Hakaristin historia.
Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2025. 256 sivua.
