Keskuspuistossa kihisee syksy. Aamun sumu on vielä tiheää ja ehdotonta kuin lapsuus. Siitä esiin sinkoilevat pyöräilijät, kurahousuiset taaperot ja ratsastajat.
Lydia Lehtola harppoo mättäiden ja juurien yli kuin olisi aina ollut täällä. Metsä on hänestä paikka, joka ei oikeastaan koskaan ala eikä lopu. Se on kaupunkipuistot ja maailman keuhkot, suojelualueet ja kadunkulmien puistikot, joissa lapsena oli näkevinään aarniometsän.
”Ehkä metsä-sana tuo mieleen jotain turhan ylevöitettyä ja kaupungista irrallista, vaikka metsä on kaikkialla.”
Lehtolan, taiteilijanimeltään Lyytin, kolmas levy Nousussa taas ilmestyi viime vuonna Universal Musicin omistaman Johanna Kustannuksen julkaisemana. Kaksi ensimmäistä Luova Recordsilta ilmestynyttä levyä, Meitä ei ole kutsuttu (2020) ja ylistetty Toiveet ja helyt (2021) tuntuvat jo kaukaisemmilta, vaikka niiden heleät, itsepäiset puhujat liikkuvat tuotannon poimuissa yhä. Kappaleiden puhujat kantavat mukanaan Lehtolan omia kokemuksia maailmassa olemisesta ja jostakin jaetusta, vaikka yksi yhteen omaa elämäänsä hän ei kappaleiksi kirjoitakaan. Musiikki on hyvä paikka säilyttää ajankuvaa, yhteisiä pelkoja ja tulevaisuuksia.
”Monet biisit lähtevät siitä, että haistelen ilmaa ja kuuntelen keskusteluja. Kun omassa mielessä pyörineet asiat toistuvat ympäristössä, se synnyttää oivalluksen, josta lähteä kirjoittamaan. Kirjoittaminen on aina ollut mulle tapa selviytyä.”
Syksyn tahmaama kallio on liukas ja petollinen. Täytyy hidastaa vauhtia, ennakoida luisu tai vierähtävä käpy. Mäennyppylän juurella joku tuulitakkinen haastattelee toista, ehkä asiantuntijaa, jolla on käsissään kimpale kosteaa maata. Molemmat näyttävät vakavilta.
Lehtola toteaa, että taide on kriisiajassa ristiriidattomampi elinkeino kuin moni muu. Kaupallista logiikkaa ja myyntilukuja ei silti pääse pakoon. Juuri tänään on Lehtolan ovelle saapumassa tuhti laatikollinen t-paitoja markkinointiin.
”Enää hellyyden voi tehdä huolella / Huomisen lait on meidän puolella”
(Huomisen lait)
Tuoreen levyn kappale Huomisen lait syntyi, kun Lehtola näki videolla metsäaktivisteja pysäyttämässä teollisia hakkuita. Päättäväisinkin aktivisti oli metsäkoneen rinnalla hyvin pieni ja hyvin todellinen.
”Toivottomassa asetelmassa oli toiveikasta sen konkretia. Että nuo haluavat hakata tuon metsän ja nuo toiset haluavat estää sen. Että se on niin yksinkertaista.”
Lehtola arvelee toivottomuuden tunteen nousevan liian isoista kokonaisuuksista. Siitä, miten paljon metsää Suomessa hakataan, miten lajisto ei ole riittävän monimuotoista. Silti aktivistit paikoin onnistuvat, ja hakkuita saadaan pysäytettyä.
”Siitä tuli kertosäkeen ajatus: ei säännöt koske meitä, jos ne tehtiin meidät tuhoamaan. Sama ajatus pätee aika moneen eri asiaan.”
Hellyys, jonka voi tehdä huolella, viittaa Lehtolasta suojeluun ja varjeluun, heikompien puolustamiseen, yhteistyöhön. Sille on yhä tila ja tilaisuus, vaikka muut resurssit hupenisivat.
”Oon nousussa taas / Mä oon uusi aalto / Mä oon nousussa taas”
(Nousussa taas)
Nousussa taas on levy, jota huuhtovat vedet alusta loppuun. Vesi nousee, upottaa ja peittää alleen laulujen puhujaa. Jopa albumin nimessä on nähtävissä nousuveden vääjäämättömyys siinä missä nousuhumalakin – tai nuoren artistin noste. Dekadentin tähden musiikki striimaa, virtaa. Taas vesi.
”Tietoisuus ilmastokriisistä on ollut jossain ajatusteni taustalla lapsesta asti. Silloin sitä sanottiin ehkä kasvihuoneilmiöksi. Ja mielikuva liittyi siihen, että napajäätiköt sulavat, merenpinta nousee. Se on sellainen tuhon mielikuva, joka mulla on aina ollut.”
Lehtolan mukaan väijyvä, vääjäämätön tuho nousee kappaleisiin mukaan joskus huomaamatta. Tulva tai vedenpaisumus on ikiaikainen symboli maailmansynnyn myyteistä Raamattuun, seikkailuromaaneihin ja suurista tunteista kertoviin kielikuviin. Vesi on maailman muisti, kirjoitti Mirkka Rekola.
Toisaalta mielikuva jossakin etäällä väijyvästä tuhotulvasta voi Lehtolan mielestä tuudittaa kuulijan valheellisiin mielikuviin. Tuho ei tule kaukaa ja kerralla. Oikeastaan se on täällä jo. Ja etenkin siellä, minne emme katso, koska meidän ei tarvitse.
Lapsuus Joensuussa Pielisjoen varrella opetti Lehtolalle veden voimasta. Tulviva ja taas rauhoittuva joki mittasi aikaa ja vuodenaikojen vaihtumista. Myös Helsingin Keskuspuistossa syksyn tuntee jo. Päivä sammuu ja maa viilenee aina vain aiemmin.
”Kesällä tapahtuu niin paljon, kasvit elävät kokonaisen elämän. Silloin saa ideoita, mutta ei mitään valmiiksi. Syksyllä vasta osaan syventyä asioihin, kirjoittaa biisejä.”
Suomalaisessa yhteiskunnassa Lehtolaa pelottaa yhä kärjekkäämmin konservatiivisten ja jopa avoimesti vihamielisten äänten nousu päivänpolitiikkaan. Koulussa opitut historialliset kauhut ja niihin johtanut ihmisryhmien demonisointi pilkahtelevat nykyajassa.
”Se tuntuu epätodelliselta. Lapsena jotenkin sisäisti ajatuksen, että historia on loppu ja kaikki on vain hienosäätöä tästä eteenpäin. Mutta niin ei käynyt. ”
Kun liberaali globaali kapitalismi ei täytä lupauksiaan, leviää epäilys opetetuista uskomuksista myös muille elämänalueille. Lehtola tunnistaa myös itsessään sen epäilyksen tai pettymyksen maaperän, josta toisaalla kasvavat ehkä salaliittoteoriat ja toisaalla aktivismi tai taide. Halu utopiaan ja uuteen nousee pelon rinnalla kuin ahtaassa lasiputkessa, jota taide sitten parhaassa tapauksessa käyttää instrumenttinaan.
”En ole koskaan ollut kovin rohkea tai ulospäinsuuntautunut, mutta olen aina yrittänyt kirjoittaa lauluihini sellaista puhujaa, joka uskaltaa.”
Lehtolasta ihmiset uskovat kenties eniten niitä tarinoita, joita itse itselleen kertovat. Rohkeus synnyttää rohkeutta. Sen aistii keikoilla yleisössä, jonka lämpö ja humu säteilevät lavalle ja sieltä takaisin kuin loitsu.
”Ajattelen itseäni mieluummin vaikka satuhahmona kuin julkisuuden henkilönä. Taiteessa on tärkeää se jokin taikaelementti, joka kohottaa tavallisen elämän yläpuolelle ja voi saada uskomaan ihmeisiin, utopiaan tai mahdottomaan.”
Ensilevyn avausraidalla laulun puhuja leikkii ajatuksella kuokkavieraana olemisesta, raja-aitojen häivyttämisestä ilolla ja ilkikurisuudella. Sama uhmakkuus tai uhkarohkeus toistuu Lyytin tuotannossa laajemminkin. Uusia yhteisöjä voi muodostua myös niin, että vanhat hierarkiat kyseenalaistetaan, patsaat kaadetaan, kiivetään aidan yli.
Loitsimisen ajatus toistuu Lyytin uusimmassa singlejulkaisussa Seitsemän kukkaa. Kappaleessa viittaukset taikuuteen on solmittu leikilliseksi rykelmäksi itsepäistä haaveilua.
”Nyt se tapahtuu / Kaikki mahdotonkin toteutuu”
(Seitsemän kukkaa)
Seitsemän kukkaa -kappaleella Lehtola halusi antaa kuulijoille tilaisuuden toivoa mahdottomalta tuntuvia asioita loitsun tai leikin kautta. Mahdottomalta tuntui joskus sekin, missä hän itse nyt on. Suuremmat ja monipuolisemmat yleisöt, itsensä elättäminen musiikilla – nuoret fanit, jotka keikan jälkeen antavat lahjaksi askartelemiaan rannekoruja ja kiittävät ajatuksista, toivostakin. Samalla on kasvanut oma rohkeus esiintyä ja kyky ilmaista tarkemmin.
”Seitsemän kukkaa on loitsu, jonka varjolla voi unelmoida ja tavoitella asioita. Monesti radikaalit tai utopistisetkin yhteiskunnalliset muutokset lähtevät mahdottomilta tuntuvista kuvitelmista.”
Lehtolasta esimerkiksi feminismin todellinen valtavirtaistuminen on tapahtunut vasta hänen omana 29-vuotisena elinaikanaan. Nykyisin on tavallista keskustella siitä, miten tiettyyn sukupuoleen kasvattaminen vaikuttaa yksilön minäkuvaan tai maailmankuvaan. Samoin on kasvanut ymmärrys psyykestä, esimerkiksi traumojen tai lapsuuden tapahtumien heijastumisesta aikuiseen elämään.
Teini-ikäisenä Lehtola kuunteli ja ihaili suomi-indien miehiä: Joose Keskitaloa, Ristoa. Oman musiikkiuransa alkuvaiheessa hän huomasi ajattelevansa, ettei voisi yltää samankaltaiseen suosioon tai repertuaariin sukupuolensa vuoksi. Mies tuntui laulujen henkilögalleriassa universaalilta, johon samastuminen tapahtui vaivatta. Sittemmin moni asia on muuttunut.
”Etenkin nykyään haluaisin kirjoittaa kappaleeni sukupuolesta vapaiksi tiloiksi. Että en viittaisi niin selvästi johonkin sukupuoleen, kun sukupuoli on tuhat eri asiaa.”
Taikamaailma, utopia, sukupuolella leikkimisen riehakas ja vapaa tila. Sellaisestakin Seitsemän kukkaa -kappale kertoo. Ja sellaista maailmaa Lehtola haluaisi kirjoittaa näkyviin, vaikkei se vielä olisi aivan totta.
Kielitieteen ja kielenfilosofian piirissä puhetoimitus tai puheteko tarkoittaa tilannetta, jossa käytetty kieli muokkaa välitöntä todellisuutta. Niin käy esimerkiksi silloin, kun pappi vihkii parin avioon. Lehtola toivoo, että taide voisi parhaimmillaan toimia samoin, nytkäyttää jotakin todellisuudessa tai ihmisten ajattelussa uuteen asentoon.
On myös asioita, jotka Lehtolasta tuntuvat nykyhetkessä miltei mahdottomilta, vaikka niiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä. Planeetan säilyttäminen elinkelpoisena ja monimuotoisena myös tuleville sukupolville. Niiden auttaminen, jotka kärsivät ilmastokriisin seurauksista eniten. Se, että onnekkaat ajattelisivat myös onnettomia.
Lehtola ihmettelee ääneen, miksi hyväosaisuus näyttää niin usein kääntyvän uhmakkaaksi omien resurssien suojeluksi sen sijaan, että mukaan pääsisi empatiaa tai epäröintiä.
”Olen itse saanut kasvaa aika turvallisessa ympäristössä ja monin tavoin etuoikeutettuna. Se ohjaa ajattelemaan, että kaikilla muilla ei ole ollut yhtä helppoa ja saa pohtimaan, mitä asialle voisi tehdä.”
”Toivon, että käsitys hyvästä elämästä voisi jotenkin yksinkertaistua taas. Että se riittää, kun on tarpeeksi ruokaa ja lämmin. Ja joku, jolle puhua. Tuntuu, että niukkuuden kokemus syntyy vain siitä epätasaisuudesta, kun toisilla on ihan liian paljon.”
Samassa vastaan taapertaa vitivalkoinen, pörheä pieni koira. Se parturoi leuoillaan tienvarren ruohoa ja katsahtaa välillä ylös ihmisiin ympärillään: ulkoiluttajaansa, Lehtolaan, toimittajaan.
Kun koira on mennyt, ajatus löytää taiteen. Lehtolasta yksi uhkaava mahdottomuus liittyy taiteen paikkaan yhteiskunnassa juuri nyt. Yhä useampi vallankäyttäjä ilmoittaa julkisesti, ettei taidetta tarvitsisi tukea. Käsitys taiteesta kapenee ja välineellistyy.
”Ihmiset ovat aina tehneet taidetta jossain muodossa, soittaneet ja piirtäneet ja kertoneet tarinoita. En tiedä, miten kukaan voisi elää elämäänsä kokonaan ilman taidetta. Mutta en usko, että ne, jotka haluavat leikata taiteesta ja kulttuurista, eivät ymmärtäisi sen arvoa. Päinvastoin: he saattavat nähdä taiteen voiman esimerkiksi yhteiskunnallisten vaihtoehtojen luojana, ja kyse onkin enemmän kirjojen polttamisen kaltaisesta toiminnasta.”
Aurinko on jo sulattanut sumun. Politiikassa vallitseva niukkuuspuhe tuntuu absurdilta metsässä, joka on täyttymäisillään sienistä ja valosta.
”Toivon, että käsitys hyvästä elämästä voisi jotenkin yksinkertaistua taas. Että se riittää, kun on tarpeeksi ruokaa ja lämmin. Ja joku, jolle puhua. Tuntuu, että niukkuuden kokemus syntyy vain siitä epätasaisuudesta, kun toisilla on ihan liian paljon.”
Lehtola nostaa esiin Instagramissa viime aikoina yleistyneet meemitilit, joiden ytimessä on pehmeys, hupsuus ja ajatus kiltteydestä. Kuvissa keijukaiset, piirroshahmot, matalaresoluutioiset kissanpojat ja pienet tontut sanovat sellaisia asioita kuin ”olen matkalla ostamaan pikku herkkua” tai ”olen vain pieni rakkauspiiperöinen”. Lehtolasta yltiöpehmoiset meemit kertovat jaetusta tarpeesta, hiljaisesta kapinasta hellyyden puolesta. Samoin meemeissä avautuu ehdotus sellaisesta teollisuusyhteiskuntien elintason laskemisesta, joka ei tarkoittaisi kurjuutta ja nautinnoista luopumista, vaan esimerkiksi lisää vapaa-aikaa, yhteisöjä ja leikkimistä.
”Niissä meemeissä näkyy ymmärrys siitä, että olemme kaikki lopulta vain lapsia, jotka yrittävät saada perustarpeensa täytettyä. Varmasti monessa tuhoavassa toiminnassa on osin kyse siitä, että jokin tarve on jäänyt täyttymättä, ja sitten sitä kompensoidaan… aloittamalla jokin sota jossain.”
Istumme aidalle, joka erottaa leveän hiekkatien epätasaisemmasta tiheiköstä. Kahden maiseman rajalla sekoittuvat toisiinsa hevostallin, ohikulkevan koululaisjoukon ja rouskuvien polkupyörien äänet. Autereisen rauhan rikkoo vain jostain hevoslaidunten takaa kantautuva yksittäinen, äänekäs sadattelu: eiiiiii juma!
Lehtola muistuttaa, ettei ole politiikan tai yhteiskuntatieteiden asiantuntija. Sen sijaan hän toivoo musiikillaan voivansa limittyä ihmisille tärkeisiin kokemuksiin, toimia yhteisöjen liimana tai tunteiden heijastuspintana. Jos keikkojen yleisössä yksittäiset ihmiset voivat tuntea kuuluvansa johonkin jaettuun ja hyväntahtoiseen, musiikista on jo tullut yhteiskunnan käyttövoimaa.
”Tietokin käy turhaksi / Vain luiden päällä seisoo kaupunki”
(Katedraali)
Lehtola kertoo olleensa aina varsin tietoinen omasta kuolevaisuudestaan. Jo nuorempana elämän kauniissakin asioissa oli surun reunus, katoavaisuuden jälki. Kuoleman todellisuus hiipii kappaleisiin siksi luontevasti. Debyyttialbumin kappaleella Katedraali ajatus luiden päällä seisovasta kaupungista ei silti ole synkkä, vaan ennemminkin osoitus jatkuvuudesta.
”Kaikki kaupungit ovat menneiden ihmisten rakentamia. Rakastan vanhoja rakennuksia, joissa on asunut muita ennen meitä. Joensuun Karsikko, josta olen kotoisin, tarkoittaa myös hautapaikkaa.”
Ajatus turhaksi käyvästä tiedosta on lainaus Raamatun ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä – siitä, jossa suurin on rakkaus. Lapsena Lehtola opetteli kohdan ulkoa, koska halusi lukea sitä ääneen aina barbien häissä.
Maailmaa johdetaan tiedolla ja vastatiedolla, mutta rakkaus raahautuu mukana hämmästyttävän sitkeästi. Tuoreimmalle levylleen Lehtola halusi tulkita feministiteoreetikko bell hooksilta lukemansa ajatuksen rakkaudesta konkreettisina, kannattelevina tekoina. Kappaleella rakkaus tiheni, alkoi sijaita maailmassa omillaan ja kantaa ihmisiä ennemmin kuin ihmiset sitä:
”Rakkaus on ainetta / Se on tiheämpää kuin vesi / Siinä pysyy pinnalla heti / Ei tarvii osata yhtään liikettä” (100 kaunaa)
Artikkelin kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
