Sisältövaroitus tulee englanninkielisestä käsitteestä trigger warning, laukaisuvaroitus. Sisältövaroitusten käyttötarkoituksena on varoittaa ahdistavasta tai jopa post-traumaattisen stressin laukaisevasta sisällöstä.

Suomenkielinen sisältövaroitus (lyhenne SV) tuntuu sanana tarkemmalta. Sana “sisältö” siirtää fokuksen laajempaan kokonaisuuteen pistemäisten triggerien sijaan ja auttaa ymmärtämään vastuun olevan ensisijaisesti sisällön luojalla. Sisältövaroitukset ovat amerikkalaisessa kontekstissa akateemisen maailman rinnakkaisilmiö elokuvateollisuuden ikärajaluokituksille. 

Pidän eniten sanasta sisältöhuomio. Se on tylsä, eikä oleta tarvetta varovaisuudelle. 

Monen muun modernin ilmiön tavoin sisältöhuomiot kytkeytyvät useisiin keskenään erilaisiin konteksteihin. Keskustelu aiheesta on siksi luonteeltaan hähmäistä. Sisältöhuomiot ovat esittävän taiteen kentällä lainsuojattomassa asemassa verrattuna vaikkapa elokuva- ja tv-teollisuuteen, joissa sisältöhuomioiden tukena on lainsäädäntöä, luokittelu-koulutuksia ja vakiintunut systeemi. 

SV vituttaa, mutta luo myös turvaa

Vuonna 2020 opiskelen dramaturgian maisteriopinnoissa toista vuotta ja teemme ystäväni seksityötä käsittelevää lopputyöesitystä Teatterikorkeakoululle. Esitys tulee sisältämään alastomuutta. “Sisältöhuomioiden täytyy olla tarkkoja, muuten niistä ei ole mitään hyötyä”, sanoo aiheeseen perehtynyt työryhmäläinen. Laadimme käsiohjelmaan ohjeistuksen yleisöä varten. Siinä osioidaan erikseen interaktio (esim. yleisöä ei kosketa fyysisesti), poistuminen (esim. saa poistua kesken ja se on ihan ok) ja sisältöhuomiot (esim. alastomuutta, seksuaalissävytteistä liikettä). 

Esityksen jälkeen saamme katsojapalautetta siitä, kuinka ohjeistus tuotti turvallisuuden tunnetta. Totta puhuen kyseinen kehystäminen oli tuottanut turvallisuuden tunnetta myös minulle – eipä ainakaan kukaan sano, ettemme ajatelleet. Kuulemme huhua pitkän linjan teatteritaiteilijasta, jota “holhoava otteemme’’ oli kuitenkin vituttanut. 

Torjuva asenne sisältöhuomioita kohtaan on kokemukseni mukaan yllättävän yleinen. Ärsyyntymiseen lienee eri syitä. Ensimmäinen niistä on vakiintumattomuus. Fyysisistä triggereistä, kuten vilkkuvista valoista tai teatterisavusta varoittaminen on vakiintunut, ja siksi neutraali. Trauma- tai fobiatriggereistä ei sen sijaan esittävän taiteen parissa ole samanlaista käytäntöä. Tämä vakiintumattomuus tuottaa epämääräistä tunnelmaa. Vakiintuneiden merkitsemiskäytänteiden puuttuessa taitelijat haparoivat omien kokemustensa avulla muodostaessaan sisältöhuomioita. 

Ikään kuin teatterissa elettäisiin länsimaisesta lääketieteestä tuttua jakoa ruumiseen ja mieleen, jossa jälkimmäistä vasta aletaan tunnustaa alueeksi, joka voi hajota. Fyysistä terveyttä uhkaavia tiggereitä pidetään todellisina, mutta mielenterveyttä tai turvallisuudentunnetta uhkaavat sen sijaan voidaan kokea ‘’wokekatsojan wokeherkkyytenä’’, tai mikä pahempaa – esityksen yllättävyyden paljastumisena ennen aikojaan. Tämä esityksen “spoilaantuminen” onkin toinen kuulemani vitutuksen syy. 

Jos “Esitys sisältää puhetta seksistä ”-tyyppiset sisältöhuomiot tuntuvat vastaanottajasta ärsyttäviltä, saattaa syynä olla jonkinlainen huoli tai assosiaatioketju, joka syntyy varoituksesta sen vastaanottajalle. Nämä huolet ja assosiaatiopisteet vaihtelevat henkilöittäin. Osalle sisältöhuomioiden käyttö tai niissä käytetyt sanat liittyvät feministisiin kamppailuihin tai identiteettipolitiikkaan. Joillekuille nämä teemat tuntuvat vieraannuttavilta ja saavat pohtimaan vaikkapa cancel-kulttuuria.Toisessa ääripäässä ovat he, joille “puhetta seksistä” on liian yleinen, kuten seksuaalisesti traumatisoituneet, joille kyseinen ilmoitus on suorastaan epäinformatiivinen. 

Lisäksi on katsojia, jotka assosioivat sisältöhuomioinnin sananvapauteen tai postmoderniin ilmaisunvapauteen. ‘’Sisältää puhetta seksistä”-sisältöhuomio voi saada tällaisen katsojan ajattelemaan, että sisältöhuomio patologisoi ja amputoi eleenä yleisön vapauden, muuttaa taiteen asiakaspalvelukokemukseksi ja saa taiteilijat ennakkosensuroimaan aiheita tai käsittelytapoja. Sitten ovat vielä he, jotka pohtivat, miksi ihmeessä minua edes varoitetaan siitä, että esityksessä puhutaan seksistä.

Instituutioiden ympäripyöreät disclaimerit 

Syksyllä 2020 suoritan työharjoittelua Yle Draamassa. Huomaan, että jossakin kauan sitten tehdyssä ohjelmassa, joka aiotaan uusia, käytetään n-sanaa. Sisältöhuomioksi on merkitty: “Sisältää yksittäisiä vanhentuneita ilmaisuja”. Tämä lienee enemmän kuin totta. Silti se tuntuu mielestäni huomiona riittämättömältä. Mietin, miksi tarkkuus huomiossa on jätetty instituution toimesta puolitankoon. Onko syynä pelko? Jos sisältöhuomio olisi muotoiltu  ”Sisältää rasistisia ilmaisuja”, tarkoittaisiko se, että mediayhtiö myöntäisi esittävänsä rasistista sisältöä? 

Esittävän taiteen instituutioiden välttelevä suhtautuminen sisältöhuomioihin kertoo siitä, ettei hyviä käytänteitä tai halua ole löytynyt. Jos traumapsykologian ammattilaisetkin kiistelevät siitä, mitkä asiat voivat aiheuttaa haittaa, miten taiteilijoista koostuva toimikunta pääsisi asiasta yhteisymmärrykseen? Vaikka yhdessä sovittuja sisältöhuomio-kategorioita ei ole, jotkut instituutiot ovat alkaneet silti käyttää sisältöhuomioita – vaikka sitten ympäripyöreästi. Oma tuntumani on, että syy tähän on vastuusta vapautuminen. 

Vastuuvapautuslausekkeissa kerrotaan, mistä toinen sopijaosapuoli ei ristiriitatilanteessa ota vastuuta. “Sisältää yksittäisiä vanhentuneita ilmaisuja”-sisältöhuomio haiskahtaa sellaiselta. “Yksittäiset vanhentuneet ilmaisut” jättää viittauskohteen niin epämääräiseksi, että kokijan on selvitettävä asia itse. Tuohtuneille voi instituution puolesta vastata aina samalla tavalla: “Mehän varoitimme”. Samaa sarjaa on: “Ei sovellu herkimmille katsojille”. Epämääräisyys vierittää vastuun sisältöhuomion laatijan harteilta, mutta antaa hyveellisen kuvan: “Olemme ajatelleet sinua”. Sisältöhuomioiden pois jättäminen voisi vaikuttaa instituution välinpitämättömyydeltä. Siksi on tärkeää laittaa huomioiksi edes jotain.

Vuonna 2023 Yle Areenasta löytyy ainakin yhdestä käyttöyhteydestä “Sisältää rasistisia ilmauksia.” Jokin on siis onneksi muuttunut, vaikka käytänteet tuntuvat silti vaihtelevan ohjelmittain. 

Ketä suojelemme?

Veikka Lahtinen toteaa Salainen päiväkirja-podcastissaan, kuinka sisältöhuomioita voi vitsikkäästi ajatella sisältölupauksina. Jos Netflixin automaattivaroituksissa lukee vaikkapa ‘’hirviöt’’, alkaa katsoja odottaa niitä innostuneena. Netflixissä sisältövaroitus kehystää tuotantokauden jokaista jaksoa, vaikka varoitettavana olisi vain yhdessä jaksossa oleva yksittäinen tilanne. Kun sarjan ensimmäisestä jaksosta alkaen yläkulmassa vilkkuu varoitus “sisältää seksuaalista väkivaltaa”, voi asian havaitseminen alkaa ohjata katsomiskokemusta: Onko tuo nyt seksuaalista väkivaltaa? 

Varoituksen antama kehys saa pohtimaan, onko vastaanottajan kannalta siis parempi, että seksuaalista väkivaltaa kokeneita suojellaan, vai se, että kaikki katsojat ajattelevat seksuaalista väkivaltaa koko katsomisen ajan. Pahimmillaan tämä kehys tuntuisi tuottavan maailmaan lähinnä enemmän taidetta, joka “käsittelee” seksuaalista väkivaltaa.

onko esityksen jännite todella pilalla, jos siinä ei vilahdakaan yllätyskikkeli

Richard McNally julkaisi vuonna 2016 New York Timesissa puhuttaneen tekstinsä If you need a trigger warning, you need P.T.S.D treatment. McNally on Harvardin kliinisen psykologian professori, jonka tutkimuksen keskiössä ovat ahdistus ja post-traumaattinen stressi (PTSD). Tekstissään hän kiteyttää, kuinka sisältöhuomion näkeminen itse asiassa voi aiheuttaa PTSD:stä kärsivälle saman tai jopa voimakkaamman reaktion kuin se, että omaan traumaan viittaava asia tulisi vastaan sattumalta. Juttelen aiheesta esitystaiteen parissa työskentelevän ystäväni X:n kanssa. Hänellä on todettu PTSD.

– Ne on aika spesifejä ja tilanteeseen sidottuja asioita, jotka lopulta tuottaa sen stressireaktion, X sanoo. 

Ystäväni pohtii, voiko siis näin henkilökohtaisesta triggeristä ylipäätään varoittaa onnistuneesti. Teoksen muusta sisällöstä poikkeavista tai esittelytekstissä mainitsematta jätetyistä “yllätyksistä”, voi kuitenkin varoittaa, ja mielellään jo siinä vaiheessa kun harkitsee esitykseen menoa. SV ei auta, jos sen saa vasta esityspaikalla, hän jatkaa. 

– Mietin, onko esityksen jännite todella pilalla, jos siinä ei vilahdakaan yllätyskikkeli, X summaa.

Luen lisää aiheesta, kuten amerikkalaisia artikkeleita ja tutkimuksia viime vuosilta.  Huomaan niiden eri tavoin tukevan väitettä: Sisältöhuomioista on psyykkiseltä kannalta oikeastaan vain haittaa. 

Jos sisältöhuomioilla ei suojella PTSD:stä kärsiviä, niin ketä niillä suojellaan – tai miltä? Vaikka PTSD:stä kärsii McNallyn mukaan vain harva, monella on silti traumoja. Eräässä tutkimuksessa todetaan, että sisältöhuomioiden käyttö lisäsi traumaan identifioitumista.  

Pontus Purokuru kirjoittaa esseessään Traumasubjektin raunioilla siitä, kuinka niin sanottu “traumasubjektiivisuus’’ on levinnyt kaikkialle. 

Traumatietoisuus on aikamme megatrendi ja terapeuttinen kielenkäyttö lävistää arkemme. Siispä en ihmettele lainkaan sisältöhuomiokeskustelun saapumista esittävään taiteeseen. Samalla on silti vaikea löytää universaali tapa varoittaa PTSD:stä kärsiviä. 

Uusia asentoja vai varovaista taidetta?

Palataan hetkeksi Teatterikorkeakouluun. On alkuvuosi 2023. Riitelen opettajan kanssa sisältöhuomioista. Sanon, että mielestäni sisältöhuomiot ovat vapauttavia, jos niissä on ohjeita katsomiskokemuksen tueksi, kuten: “Esiintyjät ottavat yleisöön intensiivistä katsekontaktia. Voit kieltäytyä kontaktista kääntämällä katseen pois. Esiintyjät eivät loukkaannu tästä.” Opettajan mielestä ohjeiden antaminen yleisölle on ylästatuksen ottamista: “Katsojathan ovat vapaita. Se on kaiken perusta.”, hän huudahtaa. Luulen hänen viittaavaan filosofi Rancieren käsitteeseen “vapautuneesta katsojasta”, jonka mukaan esityksen hiljaa katsominen ei merkitse passiivisuutta. 

Opettaja on käsittääkseni asunut pari vuotta Suomessa. Yritän selittää hänelle, ettei yleisöjä kouluteta Suomessa olemaan aktiivisia. Tämä on mielestäni ongelma. Koen, että taiteilijalla olisi sisältöhuomioita muotoillessaan hyvä tilaisuus ehdottaa erilaisia asentoja suhteessa teokseen. Ennen opettajan kanssa käytyä riitaa olen jutellut alan ulkopuolelta tulevan katsojan kanssa esityksestä, joka oli hänelle epämiellyttävä rivouden takia. Hän ei kuitenkaan kehdannut lähteä väliajalla pois. Niinpä koko toisen puoliajan hän teki ristikkoa, koska ei halunnut katsoa näyttämölle. Huomaan yhtäkkiä haaveilevani suomalaisesta teatteriyleisöstä joka heittelisi lavalle tomaatteja, jos sisältö on liian rivoa. 

Sisältöhuomioiden yksi tehtävä voisikin olla ehdotukset yleisön toimijuuden laajentamiseksi. Tuntuu harmilliselta, jos tämä potentiaali tulkitaan huonolla tavalla holhoavaksi. Toisaalta sisältöhuomioiden käyttö hätävarjelun liioitteluna voi johtaa hassuihin tilanteisiin. 

Vuonna 2022 katson aikuisille suunnattua näytelmää. Näyttämöllä on menossa rakkauskohtaus, jonka aikana näyttelijät eivät kosketa toisiaan kertaakaan. Tulkitsen, että kyse ei ole tyylilajivalinnasta tai siitä, että rakastavaisten välistä etäisyyttä haluttaisiin alleviivata taiteellisella tehokeinolla. En ole varma, ihmetteleekö kukaan muu yleisössä tätä.

Esityksen päätyttyä en löydä käsiohjelmasta tietoa siitä, miksi ammattinäyttelijät olivat rakkauskohtauksessa metrin etäisyydellä toisistaan. Sen sijaan löydän laajahkon listan sisältöhuomioita, joissa varoitetaan mm. väkivallasta. Muistelen näkemääni, enkä saa mieleeni yhtään väkivaltaa sisältänyttä kohtausta. Taisi olla yksi kohtaus, jossa henkilö käväisi näyttämöllä jonkinlaisen astalon kanssa, mutta sillä ei tehty mitään. Oliko tämä siis se väkivalta, josta sisältöhuomiossa varoitettiin? “Mahdolliseen väkivaltaan viittaava esine näyttämöllä”, olisi ollut ehkä sopivampi muotoilu.

Tämä lieneekin sisältöhuomioiden epätarkan käytön ääripää esittävän taiteen kentällä: Taiteilija on niin huomaavainen, että hän assosioi jo katsojan puolesta. 

***

Pipsa Enqvist on dramaturgi ja lempeä ihminen, joka haluaa ajatella huolellisesti. Häntä kiusaannuttaa ns. rankka taide ja esitykset, joiden esittelytekstissä lukee “väkevä” tai “vimmainen”.