Viime viikolla kulttuurista kohistiin enemmän kuin aikoihin. Sen lisäksi että Riikka Purra julisti kulttuurin luksustuotteeksi Ylen vaalitentissä, Helsingin Sanomat lyttäsi kahden toimittajan voimin sekä entisen tähtiluistelija Kiira Korven runokirjan Hyppää vaan! (Otava 2023) että koko kustannusalan siinä sivussa.
Helsingin Sanomien esiin nostama keskustelu on lähtökohtaisesti tarpeellinen. Kustantamoiden kilpajuoksu kaupallisten menestysten perässä on saanut irvokkaita muotoja, ja Hesarissa on selkeästi pitemmän aikaa haluttu suomia kustannusalaa sen vuoksi. Niin tulikivenkatkuinen oli Antti Majanderin kirjoittama kolumni, joka julkaistiin kulttuurikriitikko Arttu Seppäsen kirjoittaman murska-arvion kyljessä.
Kustannusalalla kamppaillaan digitaalisen murroksen kourissa, ja kaikki joutuvat toimimaan ainakin jossain määrin huomiotalouden pelisäännöillä. Hesarissa tämä näkyy selkeimmin esimerkiksi klikkiotsikoinnissa – ja siinä, että se ylipäätään julkaisi arvion Kiira Korven teoksesta. Saman palstatilan olisi mainiosti voinut käyttää vaikkapa jonkin ntamolta, Poesialta tai Kulttuurivihkoilta julkaistun runokirjan arvioimiseen.
Tuntuu kummalliselta, että Hesari nosti juuri tämän kirjan tikunnokkaan kritisoidakseen kustannusalan markkinaehtoisuutta.
On täysin ymmärrettävää, että kustantamot tekevät kustannuspäätöksiä monenlaisten motiivien ajamana. Näin syntyvä monenkirjava kirjatuotanto myös palvelee lukijoita, tuhisivat elitistiset kulttuuriharrastajat mitä hyvänsä. Varmasti moni löytää esimerkiksi Korven teoksesta tärkeää samaistumispintaa, ja sekin on arvo sinänsä. (Huomautettakoon myös, että Hesarilla itselläänkin on kirjabisneksiä, joiden lähtökohdat ovat varsin moninaiset. Aiheesta voi lukea esimerkiksi tästä artikkelista, jonka äskettäin edesmennyt kirjailija ja rikostoimittaja Harri Nykänen kirjoitti Voimaan vuonna 2019.)
Hesari julisti nettiotsikossaan, että Kiira Korven teoksen “julkaiseminen on suorastaan vastuutonta”. Ottaen huomioon, kuinka paljon tauhkaa julkkiksista ja julkkisten kirjoittamana on vuosien varrella julkaistu, tuntuu perin kummalliselta, että Hesari nosti juuri tämän kirjan tikunnokkaan kritisoidakseen kustannusalan markkinaehtoisuutta.
Kustantamoiden vastuu julkaisupäätöksiä tehdessä on kuitenkin olennainen kysymys. Mutta valtakunnan suurimman ja vaikutusvaltaisimman päivälehden kulttuuritoimituksen olisi pitänyt nostaa tämä kissanroikale pöydälle samalla vimmalla esimerkiksi tammikuussa, kun WSOY tiedotti julkaisevansa vakavista huumausainerikoksista tuomitun Niko Ranta-ahon muistelmat Aki Linnanahteen kirjoittamana. Tuolloin Hesari otti asiaan kantaa ainoastaan lyhyessä pääkirjoituksessa, jossa rikollisten tarinoiden ihailua kutsuttiin etovaksi ilmiöksi.
Järjestelmällisen rikollisen toiminnan aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä ei voi rahassa mitata – toisin kuin tietokirjallisuuden listakärjessä porskuttavan true crime -kirjallisuuden myyntiä. Se ajaa kustantamoita tekemään julkaisupäätöksiä, joita voi hyvällä syyllä kutsua vastuuttomiksi. Korven kirjan julkaisemista voi kritisoida monin sanakääntein, mutta vastuutonta se ei ole.
Kolumnin kirjoittaja on aiemmin työskennellyt kustannusalalla.
