Pontus Purokuru on tutkinut esseissään, tietokirjoissaan, kaunokirjallisissa teoksissaan ja podcasteissaan kapitalismia, liberalismia ja yhteiskunnallisia liikkeitä. Purokurun poliittista ajattelua on luonnehtinut alistaviin rakenteisiin kohdistuvan kritiikin ohella ilon, ylellisyyden ja nautinnon merkityksen korostaminen. Nämä piirteet korostuivat erityisesti esseekirjassa Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi ja tietokirjassa Mikä liberalismia vaivaa?, jonka Purokuru kirjoitti yhdessä Veikka Lahtisen kanssa.
Kirjailijan uusin teos, toukokuussa ilmestyvä Haavamaa (Kosmos 2023), on kääntökirja – yhtäältä pienoisromaani ja toisaalta runoteos. Kirja käsittelee maailman ja parisuhteen loppua, ja sitä lävistävät surun, traumatisoitumisen ja lamaantumisen tunnot. Haavamaa on nimensä mukaisesti taideteos haavoista: kivusta, jota tuhon todistaminen ja odottaminen tuottaa, sekä pyrkimyksestä tulla sinuiksi kivun kanssa.
Siirtymä ilon politiikasta syvään melankoliaan on Purokurun tuotannossa dramaattinen ja herättää kysymyksiä. Onko Purokuru menettänyt uskonsa ilon motivoimiin kollektiivisiin muutospyrkimyksiin? Ovatko yhteiskunnallisten ja ekologisten kriisien synkentämät tulevaisuudennäkymät synkentäneet myös kirjailijan mielenmaiseman? Tai – kuten Purokuru toteaa kustantajansa kysyneen häneltä luettuaan Haavamaan käsikirjoituksen – onko kaikki hyvin?
Siirtymä ilon politiikasta syvään melankoliaan on Purokurun tuotannossa dramaattinen ja herättää kysymyksiä.
”Teokseni ei kuvaa omia kokemuksiani tai ylipäätään kenenkään yksilöllisiä kokemuksia”, Purokuru nauraa. ”Haavamaa käsittelee meidän kaikkien sisältä löytyvää doomeria, joka on hyväksynyt planetaarisen katastrofin ja ajattelee, että voimme korkeintaan lievittää tuhoa ja keskittyä arjen pieniin iloihin samalla kun laiva uppoaa.”
Purokurun kirjan kertoja on kapseloitunut yksilölliseen todellisuuteensa ja, kirjailijan sanoin, ”seuraa maailmanpaloa estetisoiden sitä” parvekkeeltaan. Myöhemmin hän matkaa Tallinnaan, Välimerelle, Lappiin ja mökille. Romaanipuolen neljä lukua hän on otsikoinut ”maisemiksi”, mikä korostaa näköaistin ratkaisevaa merkitystä kertojan suhteessa maailmaan.
Haavamaata voi pitää negaation kautta avautuvana todistuksena: se osoittaa, mitä tapahtuu, jos emme keskity asioihin, jotka tuottavat iloa, parantavat ja aktivoivat.
”Olen korostanut aiemmassa tuotannossani iloa ja vastustanut vetistelyä”, Purokuru sanoo. ”Haavamaassa halusin kuitenkin pysähtyä massasukupuuton ja ilmastokatastrofin äärelle. Kirjani kertojaa voi verrata alkoholistiin, sillä alkoholismista ei voi parantua, ellei ensin myönnä olevansa alkoholisti. Kertoja kohtaa vallitsevan tilanteen samalla tavalla kuin alkoholisti toteaa: ’Oho, onpas mennyt monta pulloa viinaa, tässä ne pullot nyt ovat.’”
Surun ja trauman aika
Purokuru alkoi kirjoittaa Haavamaata surun ja traumatisoitumisen tuntojen kautta.
”Nykyään puhutaan paljon siitä, että kaikki ovat ahdistuneita ja suhtautuvat etenkin netissä aggressiivisesti toisiinsa”, hän sanoo. ”Eräs ystäväni totesi kuitenkin, että kenties osa ahdistuksesta on surua kaiken hyvän menettämisestä. Kun nuoret tajuavat, millaiseen tilanteeseen he ovat syntyneet ja mitä on kaikkea tuhottu, monet heistä kokevat valtavaa surua.”
Psykologisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kannalta suru on hankala tunne, sillä se on luonteeltaan passiivinen. Suru ei välttämättä rohkaise toimintaan vaan voi päinvastoin saada ihmisen vellomaan kärsimyksessään ja uhriutumaan. Samalla suru on yksi ihmisen perustunteista, ja sen torjuminen voi johtaa pakoon todellisuudesta. Suru kertoo jotain olennaista maailmasta.
”Suru olisi myönnettävä, jotta sitä voisi käsitellä”, Purokuru toteaa. ”Mitä enemmän luen esimerkiksi massasukupuutosta, sitä kauheammalta tuntuu erottautua ihmisistä, jotka jatkavat elämäänsä aivan kuin mitään katastrofia ei olisi olemassakaan.”
Haavamaan lohdutonta tunnerekisteriä selittää Purokurun pyrkimys päästä surun ytimeen. Intiimit kokemukset ja yhteiskunnalliset valtasuhteet, subjektiiviset ja objektiiviset voimat, limittyvät toisiinsa, kuten usein Purokurun tuotannossa. Raskaista teemoistaan huolimatta teos on karsitun ja aforistisen muotonsa ansiosta lukukokemuksena koukuttava, ja etenkin mökkitunnelmiin ja -maisemiin keskittyvässä runopuolessa on kepeyttä.
Surun ohella Purokuru tunnistaa trauman toiseksi aikamme peruskokemukseksi. Se on esillä myös nykykirjallisuudessa, jossa on vahva traumafiktion juonne. Suomalaisesta traumaa käsittelevästä kirjallisuudesta Purokuru nostaa esiin Iida Rauman Hävityksen ja Susanna Hastin Ruumis/Huoneet, joita hän pitää erinomaisina romaaneina. Ulkomailla traumaa on käsitellyt esimerkiksi ranskalainen Édouard Louis, jonka tuotanto on Purokurun sanoin ”pelkkää traumaa”, ja yhdysvaltalainen bestsellerkirjailija Colleen Hoover, jonka romanttisten kirjojen hahmoilla on aina jonkinlainen traumatausta.
Maailmanloppu on kollektiivinen perintömme, kuten Purokuru kirjoittaa: ”Meistä jää jäljelle hyvät rauniot.”
”Tuntuu, ettemme saa hahmoihin syvyyttä ilman traumaattisia taustakertomuksia”, Purokuru sanoo. ”Haavamaassa trauma paisuu kahteen suuntaan. Yhtäältä kirjassa käsitellään esitraumaa, joka syntyy, kun nähdään, millaista tuhoa tulevaisuudessa on odotettavissa. Haavaudumme ikään kuin jo etukäteen tuhosta. Toisaalta romaanissa elämä on itsessään traumaattinen tapahtuma, haava planetaarisessa historiassa.”
Elämää sivilisaation raunioissa
Surun, masennuksen ja lamaantumisen tuntojen käsittely vie Haavamaan kertojaa kohti terapeuttista oivallusta hyväksymisen merkityksestä. Maailmanloppu on kollektiivinen perintömme, kuten Purokuru kirjoittaa: ”Meistä jää jäljelle hyvät rauniot.” Teoksen kertoja ei luisu esseistisissä pohdinnoissaan kuitenkaan fatalismiin tai nihilismiin vaan kysyy, voisivatko suru ja ahdistus hälventyä, jos ottaisimme lähtökohdaksemme terveyden ja eheyden sijaan rikkinäisyyden ja rauniot.
”Maailma ei pelastunut, ja esimerkiksi koralliriutat, teollinen sivistys ja valistuksen ihanteet ovat jo raunioina”, Purokuru sanoo. ”Mutta elämä ei lopu raunioitumiseen, eikä tuhossa tarvitse velloa. Raunioissa kasvaa kasveja, niistä nousee sieniä ja ihmisetkin voivat elää niissä.”
Odotusten muuttaminen voi tietenkin olla vaikeaa. Purokuru toteaa, että ihmiset ovat usein itsensä pahimpia alistajia ja kokevat turhaan syyllisyyttä asioista, joita tekevät tai jättävät tekemättä. Hän peräänkuuluttaa harmoniasta, ihanteista ja normeista luopumisen tärkeyttä.
”Kaksi asiaa tuntuu olevan elämässä erityisen vaikeaa. Ensimmäinen on tunnistaa, mitä olemme todella tekemässä, eli millaisia kaavoja toistamme arjessa ja politiikassa. Toinen on myöntää, mitä todella haluamme. Meidän pitäisi lakata tarrautumasta siihen, kuinka asioiden tulisi olla, ja lähteä liikkeelle epätäydellisyyden hyväksymisestä. Raunioiden käsite voi auttaa ajattelemaan nykyistä tilannetta hedelmällisemmin.”
Artikkeli julkaistiin ensin maksumuurin takana 10.3.2023. Teksti avattiin kaikille lukijoille 22.3.2023. Haluatko sinäkin saada ensilukuoikeuden osaan Voiman verkkoartikkeleista? Tee Voimajengi-tilaus alk. 3€/kk.
