Pelikaani on August Strindbergin (1849–1912) viisi vuotta ennen kuolemaansa ensi-iltaan saattama kamarinäytelmä. Siinä etualalla ovat tekijälleen tyypilliseen tapaan porvarisperheen myrkyllinen tunnekylmyys ja ihmisten sisimpiä kerroksia vereslihaisesti repivä psykologinen valtapeli.
Juho Mantereen Viirus-teatterille sovittamassa kaikin puolin onnistuneessa esityksessä yleisö ohjataan 1900-luvun alun porvariskodin olohuoneen seinustoille seuraamaan sen keskellä nähtäviä yhteenottoja. Tähän perhehelvettiin meidät saattelee uuteen kehystarinaan kirjoitettu Strindberg-tutkija (Joonas Heikkinen), joka tuntuu olevan yhtä kiinnostunut okkultismista kuin tutkimuskohteensa. Siinä sivussa hän näyttää kärsivän itsekin perhesiteisiinsä liittyvästä tekopyhyydestä.
Päätarinaan astutaan näyttävästi, kun perheen elossa olevat jäsenet nousevat rymistelevän musiikin saattamana näyttämölle lattian alta loimottavien manalan tulien keskeltä.
Näytelmän alkuasetelmassa varakkaaksi luultu liikkeenharjoittaja on juuri kuollut ja välejään selvittävät leskeksi jäänyt itsekäs julmuriäiti Elise (Maria Alroth) perintörahoja juonitteleva vävy Axel (Heikkinen), lapsuudesta asti kokemaansa alistamista alkoholiin hukuttava poika Fredrik (Martin Bahne) ja samasta syystä tunteitaan torjuva tytär Gerda (Iida Kuningas). Luokkajännitteistä muistuttaa näytelmän alussa esiintyvä suorasanainen sisäkkö Margret (Kuningas).
Emsemble vie esitystä läpi intensiivisen sitoutuneesti ja fyysistä läsnäoloa tiristen. Erityisen hienosti on viritelty esimerkiksi kohtaus, jossa Gerdan kasaantuvaa sisäistä ahdistusta ilmennetään käärimällä hänet unenomaiseen muovikelmuun, jonka sisällä happi uhkaa loppua.
Vaikka Strindbergiä usein syytetään naisvihasta, Pelikaanissa sukupuolten välisen jännitteen sijaan korostuu sukupolvien välinen kuilu ja katkeruus. Viiruksen sovituksessa kautta linjan vahvat roolityöt myös nostavat vuorollaan kunkin hahmon monitasoisuutta.
Alkutekstin mustaa huumoria on vahvistettu viitteillä oman aikamme viihdekulttuuriin. Esimerkiksi näyttelijöiden zombimeikit tuovat makaaberiuudessaan mieleen klassisen televisiosarjan The Addams Family. Ei liene vain katsojan silmässä sekään tulkinta, että Gerdan hahmo näyttää Daryl Hannahin Blade Runnerissa esittämältä replikaatti Krisiltä. Kuten sekään, että koko näytelmän lopussa takaisin helvetin lieskoihin laskeutuminen vaikuttaa Terminator 2 -elokuvan finaalin pastissilta.
Viiiruksen tarjoaman tulkinnan aito vahvuus on, että se ottaa kaikista ilkikurisista oheiselementeistään huolimatta näytelmän pohjimmaisen tragedian äärimmäisen vakavasti. Huumorin ja metaviittausten tehtävä ei ole keventää yleisön taakkaa esityksen kantavien teemojen suhteen. Pikemminkin ne luovat oman lajinsa estetiikkaa, joka houkuttelee yleisön pahaa-aavistamattomasti äärimmäisten tunnetilojen perukoille asti.
Kaiken melskeen keskellä katsojaan silmään sattuu piirongin päällä olevan kuolleen perheenisän valokuva: August Strindberg itsehän se siinä katsoo meidän jälkeenjääneiden kärvistelyä hänen taiteelllisen perintönsä äärellä.
August Strindberg & Juho Mantere: Pelikanen
Ruotsinkielisessä esityksessä on tarjolla puhelimeen ladattava käännösohjelma. Esityksiä Viiruksessa 30.4. asti. Mantereen kirjoittama ja ohjaama Toksinen kabaree on uusintaensi-illassa Q-teatterissa 29.4.
