Pihtiputaan vaari
Blogissa kokenut viestinnän professori Janne Seppänen kommentoi veneensä tuhdolta ohivirtaavaa julkisuutta, journalismia ja politiikkaa.
Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Marko Junkkari kirjoitti artikkelin pääministeri Sanna Marinin sosiaalisen median käytöstä. Jutun ingressi tiivistää Junkkarin tulkinnan:
”Sanna Marin on tuonut viime aikoina sosiaalisessa mediassa ja haastatteluissa aiempaa enemmän esille itseään. Yllättävämpi muutos on kuitenkin se, että pääministerin ulostuloista on samalla haihtunut politiikka.”
Haihtunut politiikka?
Junkkarin havaintojen mukaan Marin ei enää kommentoi sosiaalisessa mediassa ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. Tulkinta herättää laajemman kysymyksen siitä, mihin piirtyvät politiikan rajat politiikan journalismissa.
Nyt journalistit suoltavat raporttia, kommentteja ja juoruja ennen kaikkea eduskunnasta, puolueista, ministeriöistä, ammattipoliitikoista ja heidän kannanotoistaan. Politiikan journalismin keskeisin näyttämö on eduskunta. Tälle näyttämölle on vaikea sovittaa esimerkiksi Instagramin visuaalisista viestintää, joka useimmiten nähdään varsinaisen politiikan lisukkeena tai kuorrutuksena.
Näin toimiessaan politiikan journalismi sulkee ulos mediayhteiskunnan yhden keskeisen politiikan alueen eli digipolitiikan. Sana kantaa monia merkityksiä ja viittaa usein yhteiskunnan digitalisoitumisen poliittisiin ulottuvuuksiin, niiden hallintaan ja ohjaukseen. Se on kuitenkin erinomaisen tiivis käsite kuvaamaan myös poliittista toimintaa. Lyhyesti: digipolitiikka on poliittista toimintaa digitaalisissa medioissa niiden omimpia piirteitä hyväksi käyttäen. Sen piiriin voidaan lukea niin Instagramin kuvapostaukset kuin vaikkapa provokatiivinen tunnemyrskyjen herättely Twitterissä.
Digipolitiikan näkökulmasta Marin on kaikkea muuta kuin epäpoliittinen, myös silloin harvoin, kun hän postaa selvästi henkilökohtaisia kuvia. Tietoisesti tai tiedostamattaan Marin rakentaa tunnemielikuvia, jotka kehystävät kaikkea hänen poliittista toimintaansa. Ikään kuin Marin sanoisi lähes puolelle miljoonalle seuraajalleen: ”Koska olen täällä, olen yksi teistä ja jaan myös arkeani samalla tavalla kuin tekin. Voidaan hyvin jättää politiikka välillä sivuun.”
Henkilökohtaisen minän esiin tuominen on siis poliitikon roolin heittämistä nurkkaan – ja samalla sen vahvistamista entisestään.
Poliitikot ovat aina korostaneet näennäisen epäpoliittisia ominaisuuksiaan. Digipolitiikan aikakaudella henkilökohtaisen käyttökelpoisuus on kuitenkin kasvanut uusiin mittoihin, koska media mahdollistaa suoran ja periaatteessa vuorovaikutteisen kosketuksen äänestäjään. Digipolitiikka pukee uuteen kuosiin vanhan sanonnan: henkilökohtainen on poliittista.
Politiikan journalismilla on kuitenkin ilmeisiä vaikeuksia käsitellä digipolitiikkaa. Onko se politiikkaa vai ei? Tästä kertoo myös Junkkarin jutun ristiriitaisuus. Kun hän ingressissä toteaa politiikan kadonneen Marinin somepäivityksistä, juttunsa loppupuolella hän lipeää kannastaan ja mainitsee, että postaukset voivat sittenkin olla poliittisia viestejä.
Hämmentyneisyys sosiaalisen median edessä voi johtua sukupolvien välisestä kuilusta, jota toimittaja Ronja Salmi käsittelee humoristisesti omassa Marin-analyysissaan. Marin on myös murtanut visuaalisilla ulostuloillaan poliittisen johtajuuden perinteisen miehistä kuvastoa, mitä Emma Lamberg, Hanna Ylöstalo ja Heini Kinnunen tarkastelevat oivaltavasti tuoreessa julkaisussaan. Politiikan journalisteilla voi olla vaikeuksia hahmottaa tätä historiallista murtumaa nimenomaan digipolitiikan alueella.
Eduskunnan asemaa politiikan journalismin ytimessä ei tietenkään kannata heivata mihinkään. Politiikan journalismi voisi kuitenkin päivittää käsityksensä politiikasta. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi digipolitiikan asiantuntevaa tarkastelua ja kommentointia. Tämä vaatii muutakin kuin päivänpolitiikan lukutaitoa. Esimerkiksi Instagramin kuvastot muodostavat visuaalisia järjestyksiä, joiden tulkinta ja ymmärtäminen osana yhteiskuntaa ja politiikkaa edellyttää visuaalista lukutaitoa.
Politikan journalistit ovat sanallisen viestinnän ammattilaisia. Ehkäpä heidän kannattaisi hieman treenata myös katsettaan. Tuota digipolitiikalle niin rakasta aistia.
Juttua tarkennettu 19.10. klo 20:26 Marko Junkkarin siteerausten osalta.
