Showbisnes on loputtoman toiston taidetta. Se käy selväksi, kun selailee tähtien haastatteluja ja live-esiintymisiä YouTubesta. Samat vastaukset samoihin kysymyksiin, samat spontaaninoloiset sukkeluudet ja tarinat, samat herkät tulkinnat vaihtuville yleisöille. Bob Dylanista Britney Spearsiin, tähden osa on toistua ikuisesti samankaltaisena.
Suomen ensi-iltansa torstaina 6.5. Season Film Festivaleilla saava Poly Styrene: I Am a Cliché ja myöhemmin keväällä Suomessa HBO Nordic -suoratoistopalvelussa nähtävä Tina sivuavat molemmat tätä tematiikkaa.
Vaikka Tina Turner ja punk-pioneeri Poly Styrene edustavat näennäisesti kahta hyvin erilaista maailmaa, kertoo kumpikin dokumentti pohjimmiltaan rodullistetun naisen asemasta ja identiteetin etsinnästä niin elämässä kuin raadollisessa musiikkibisneksessäkin.
Kymmenen vuotta sitten menehtynyt Poly Styrene (syntymänimeltään Marianne Joan Elliott) tuli tunnetuksi vuosina 1976–1979 toimineen punk-bändi X-Ray Spex:in perustajajäsenenä, laulaja-laulunkirjoittajana sekä feministien punk-ikonina.
Tummaihoisen Elliottin äiti oli skottilais-irlantilainen sihteeri ja isä somalitaustainen satamatyöläinen Lontoosta. Toisen polven siirtolaisten jälkeläisenä hän sai kuulla leikkikentällä ja koulussa olevansa ”half-caste” (puoliverinen) – aina joko liian tumma tai liian valkoinen. Ulkopuolisuuden tunteensa Elliott kanavoi runoihin ja päiväkirjaansa. Teininä hän oli hippi, joka liftasi uhkarohkeasti ympäri brittejä musiikkifestivaalien ja bändien perässä. Löydettyään punk-musiikin yhdellä Sex Pistolsin ensikeikoista kesällä 1976, laittoi 19-vuotias Elliott Melody Maker -lehteen ilmoituksen, jossa etsi ”nuoria punkkareita jotka haluavat perustaa bändin”. Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta hän bongasi itselleen sopivan ”muovisen” taiteilijanimen Poly Styrene.
X-Ray Spex oli Styrenen visio; hän loi bändin visuaalisen ilmeen ja kirjoitti kaiken yhtyeen materiaalin.
”Minulla oli totaalinen pakkomielle synteettisistä asioista ja modernista maailmasta, joten pukeuduin osan vaatimalla tavalla – sama päti nimen, kappaleiden ja kaiken muun kanssa. (…) Vaatteet eivät ole koskaan todellinen ”sinä”, siksi ihmiset niitä käyttävät. Niiden avulla voit luoda imagon, ne ilmaisevat tietynlaisen asenteen. Ne vievät sinut pois todellisuudesta, koska todellisuus on aika tylsä.”
X-Ray Spex:in nousu oli nopea. Ensimmäinen single, syksyllä 1977 julkaistu Oh Bondage Up Yours! on muodostunut punk- ja esi-Riot grrrl -klassikoksi, ja seuraavat kolme singleä, sekä albumi Germfree Adolescents, nousivat kaikki brittien top-30 listalle.
”Punk oli täynnä ihmisiä joita kukaan ei halunnut”, uudessa dokumentissa todetaan. Vaikka Poly Styrene ei ollut varsinaisesti hakenut tähteyttä – ainakaan punkkarina – oli hän hohtavissa day-glo -asusteissa, omalaatuisissa mummovillatakeissa ja hammasraudoissaan helpommin lähestyttävä kuin moni muu skenen hahmo. Se riitti tekemään Poly Styrenestä medialemmikin.
Paul Sng:n ja Poly Styrenen tyttären Celeste Bellin ohjaama Poly Styrene: I Am a Cliché – dokumentti käy läpi Poly Styrenen tarinan tämän tyttären kertomana laulajan omia päiväkirjamerkintöjä ja haastatteluja käyttäen.
Elokuva lähestyy päähenkilöään lämmöllä, mutta myös vastauksia hakien. ”Luovat ihmiset eivät ole aina parhaita vanhempia,” Bell toteaa. Pelkän tribuutin sijaan dokumentissa uskalletaan kuvata myös ei-aina-niin ihanteellisesti toimivaa ihmistä, Bellin yrittäessä saada selkoa kaoottisesta lapsuudestaan.
Vaikka Poly Styrene nostettiin feministiseksi esikuvaksi, otti X-Ray Spex kantaa pikemminkin nousevaan kulutusyhteiskuntaan ja konsumerismiin, sen viekoittelevuuteen ja voimaan. Bändin promokiertue Yhdysvalloissa oli Styrenelle shokki: jatkuvasti välkkyvistä mainosvaloista, kaiken peittävästä muovista ja räikestä, 24/7 auki olevasta kaupallisuudesta oli leikki kaukana. Lontoon nuhjuisuuteen ja suhteelliseen ”kiltteyteen” tottuneelle Styrenelle matka oli järkytys. Se oli myös X-Ray Spex:in lopun alku.
Jo teini-iässä päätään nostanut bipolaarinen mielialahäiriö (joka diagnosoitiin aluksi virheellisesti skitsofreniaksi) alkoi oireilemaan menestyksen vuosina. Jatkuva huomio, esiintymisen paineet ja viihdebisneksen sieluttomuus laukaisivat äärimmäisen herkäksi kuvaillun Styrenen harhat.
Kun dokumentissa kerrataan kohtausta, jossa Poly Styrene vetäytyy Johnny Lydonin asunnolla vessaan ja ajaa kaikkien ällistykseksi päänsä kaljuksi, ei voi olla ajattelematta paparazzien piirittämää Britney Spearsia ja vastaavaa tilannetta Esther’s Hair Salonissa Los Angelesissa 2007.
Poly Styreneä muovisuus sekä kiehtoi että hirvitti. Muovi täytyy nähdä kauniina, koska muuten se olisi liian hirvittävää, hän kirjoitti päiväkirjassaan.
Myös julkisuus – hohtavan muoviseksi tuotteeksi muuttuminen – menetti nopeasti charminsa, kun sitä peittänyt ohut ironian kerros kului pois.
Mikä erottaa kliseen ja ironisen kliseen, jos molemmat voidaan ostaa kaupan hyllyltä ja levy-yhtiö sanelee aikataulusi? Ehkä hiusten ajaminen oli vain päähänpisto? Se saattoi olla myös epätoivoinen uhman osoitus, viimeinen yritys kontrolloida julkista persoonaa, joka oli ottamassa ylivallan.
1980-luvun alussa Poly Styrene löysi Hare Krishna -liikkeen, muutti tyttärensä kanssa Bhaktivedanta Manor -temppeliin ja vaihtoi nimensä Maharani Dasiksi.
Dokumentissa Celeste Bell pohtii uskonnon merkitystä äitinsä elämässä ilahduttavan monivivahteisesti. Poptähteyden vaihtumista temppelielämään olisi houkuttelevaa pitää vain yhtenä oireena jo diagnosoidusta mielisairaudesta, mutta kaikesta päätellen juuri hengellisyyteen ankkuroituminen pelasti naisen, joka ei halunnut olla enää Poly Styrene.
Tina Turnerin tarina voi herättää kyllästymisreaktion; niin tutuksi se on muodostunut elämänkertojen, elokuvan, musikaalin ja loputtomien lehtijuttujen myötä. Dan Lindsayn ja T. J. Martinin ohjaama HBO-dokumentti syventää sitä kuitenkin onnistuneesti.
Vuonna 1939 piskuiseen Tenneseen Nutbushiin syntyneen Tinan (oikealta nimeltään Anna Mae Bullock) isoisän isoisä oli entinen orja ja myös Tinan tarina alkaa puuvillapelloilta. Bullockien perhe-elämä oli kaoottista; dokumentti paljastaa kuinka Anna Maen äiti jätti perheensä yllättäen tämän ollessa 11, ja isä pari vuotta myöhemmin. Hylkäämisestä puhuminen vaikuttaa edelleen, 70 vuotta myöhemmin, vaikealta.
Ike Turnerin ja 18-vuotiaan Anna Maen tiet kohtasivat vuonna 1957. Ike oli jo menestynyt muusikko, jonka traumaattinen lapsuus (hän todisti kuinka valkoinen miesjoukko hakkasi hänen isänsä hengiltä) oli jättänyt omat jälkensä. Kaikki Turnerin tuntevat tiesivät jo tuolloin, että tämä saattoi olla ”mean son of a bitch”. Pariskunnan yhteistyö ja elo näytti alkuunsa silti lupaavalta. Heidän levyttämänsä single A Fool in Love myi yli miljoona kappaletta, nousten jopa valkoiselle pop-listalle. Ike & Tina Turner Revuen keikkabussista tuli pariskunnan koti.
Kuten tiedetään, avioliitto väkivaltaisen Iken kanssa osoittautui helvetiksi. Henkisen ja fyysisen alistamisen kierre äityi niin pahaksi, että vuonna 1968 Tina yritti jopa itsemurhaa unilääkkeillä. Buddhalaisuuden löytäminen oli käännekohta, joka antoi laulajalle uuden perspektiivin ja lopulta rohkeutta paeta avioliitosta vuonna 1976.
Iken myötä Tina jätti käytännössä taakseen myös ammatillisen uransa.
On vaikeaa korostaa riittävästi kuinka epätodennäköiseltä Turnerin – nyt itsestäänselvyytenä pidetty – soolo-comeback alunperin näytti.
1980-luvun alussa yksikään levy-yhtiö ei ollut kiinnostunut Las Vegasin pikkupaikoissa keikkailevasta nelikymppisestä ”R’n’B kehäraakista”, jonka viimeisestä hitistä oli vuosikymmen. Kun Turner lopulta onnistui lukitsemaan uuden levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa, ihmetteli nimettömäksi jäänyt henkilö yhtiön johtoportaassa kuka oli ”sainannut tämän vanhan n*****i idiootin?”
Uudelle vuosikymmenelle tultaessa Tina ei halunnut olla enää soulsisko, discokuningatar tai R’n’B -tähti. Hän halusi esittää rokkia, täyttää stadioneita ja dominoida – niinkuin Mick Jagger ja muut valkoiset pojat.
Mutta mustat eivät tehneet rockia. Niin perusteli juuri aloittanut Music Televisionkin sitä, miksi afroamerikkalaisia artisteja ei juuri nähty kanavalla.
Läpi rock n’ rollin nuoren historian valkoiset poptähdet olivat lainanneet mustasta kulttuurista kaiken mikä irti lähti. Little Richard, Jackie Wilson, James Brown ja Ike Turner saivat kaikki nähdä kuinka ”ihailijat” Pat Boonesta Mick Jaggeriin veivät omat versionsa R’n’B:stä listojen kärkeen ja jalkapallostadioneille, miljoonia tehden ja esikuviaan kohteliaasti kiitellen.
Jokainen soultähti tiesi, että kiitoksia ei voi vaihtaa Cadillaciin tai yksityislentokoneeseen.
Tina Turnerin kasari-reinkarnaatio oli kuin ryöstöviljellyn rhythm and bluesin levoton haamu, joka palasi kostamaan juppivuosina. Svengaavampana, kaupallisempana, muovisempana kuin yksikään musta tähti aiemmin. Valkoiset rokkarit heidän omilla tempuillaan päihittävä, sliipatun soulahtava, Pepsi-mainoksissa pepsodenthymyilevä, koko perheen seksisymboli, joka myi enemmän konserttilippuja kuin kukaan toinen sooloartisti maailmassa.
Valkoiset kriitikot toki ruikuttivat Turnerin kaupallisen radiorockin sieluttomuudesta. Siinä ei soinut enää veri, hiki ja kyyneleet, ei niinkuin aiemmin, kun Tina levytti vielä Iken kanssa.
Tinan vallankumouksellisuus näkyi numeroina. Kun Turnerin single What’s Love Got To Do With It nousi syyskuussa 1984 Yhdysvaltojen singlelistan sijalle 1, oli Tina, 44-vuotiaana, kaikkien aikojen vanhin listakärkeen noussut nainen.
Seuraavan kahden vuosikymmenen aikana Turner vakiinnutti asemansa maailman menestyneimpänä naispuolisena live-esiintyjänä. Siinä ohessa hänen levyjään myytiin reippaasti toista sataa miljoonaa.
Uusi dokumentti valottaa, kuinka Turnerin imago supernaisena muuttui ajan myötä myös taakaksi. Väkivallasta ja nöyryytyksistä avautuminen oli ollut alunperinkin vaikeaa, mutta tähti ei ollut tajunnut, että joutuisi uudelleen elämään tuskallista menneisyyttään jokaikisessä haastattelussa, jonka tulisi koskaan antamaan.
Posttraumaattisesta stressihäiriöstä edelleen kärsivä Turner muuttuu elokuvan edetessä sarjakuvasta todelliseksi ihmiseksi, jota vaikeudet eivät ole vain vahvistaneet.
”Hän on kuin sodasta palannut sotilas. Ei ole helppoa unohtaa vaikeita muistoja”, muotoilee Turnerin nykyinen aviomies Erwin Bach.
Vuodesta 2007 buddhalaisia mantroja ja maailmanmusiikkia Beyond-projektin riveissä levyttänyt laulaja jättänee dokumentin myötä lopulliset jäähyväiset rock-persoonalleen. Syyskuussa Suomessakin julkaistaan käännös tähden tuoreesta kirjasta Onnellisuus on olemuksesi. Teoksessa Tina kertoo buddhalaisuudesta ja sen vaikutuksesta elämäänsä.
Poly Styrene: I am a Cliché nähdään Season Film Festival -verkkotapahtumassa torstaina 6. toukokuuta.
Tina nähdään HBO Nordic -suoratoistopalvelussa tänä keväänä.
