Talvisena yönä ajamme pitkin valaisemattomia maanteitä Helsingistä luoteeseen. Olen mukana eläinoikeusaktivistien salakuvauskeikalla, jollaisista varsinkin Oikeutta eläimille -yhdistys on tullut tunnetuksi.
Oikeutta eläimille on julkaissut kuvamateriaalia suomalaisilta tuotantotiloilta ja teurastamoista vuodesta 2007. Sitä on esitetty vuosien varrella kaikissa merkittävissä kotimaisissa sanomalehdissä ja ajankohtaisohjelmissa. Uudestaan ja uudestaan kansalaisille on avattu pääsy todistusaineistoon eläintuotannon arjesta. Ja yhä uudestaan eläinteollisuus on toistanut tyynnytteleviä sanojaan: puhtaus, kotimaisuus, eläinten hyvinvointi, laillinen elinkeino, yksittäistapaus, epäkohtiin puututaan, perhetila, onnelliset lehmät. Teollisuuden tuottamaan todellisuuskuvaan haluaa uskoa, koska se on mukavampi.
Kristo Muurimaan ja Juho Kerolan teoksessa Eläintehtaat – Suomalaisen salakuvauksen historiaa (Into 2018) Muurimaa kirjoittaa, ettei hän itsekään ennen tilavierailuja olisi voinut kuvitella, mitä joutuu kohtaamaan. Jopa hän kuvitteli, että Suomessa asiat olisivat paremmin.
Järkyttävintä ja vaikeimmin ymmärrettävää videoissa ja kuvissa on, ettei niissä useinkaan tapahdu mitään lainvastaista. Akuuttia puuttumista vaativille tiloille pyydetään samantien tarkastuseläinlääkäri, mutta harvoin hänkään kirjaa varsinaista eläinsuojelurikosta. Erityisen pahoissa tilanteissa, esimerkiksi löytäessään silmästään häkin oveen juuttuneen ketun, aktivistit pyrkivät myös itse auttamaan. Salakuvauksen tarkoitus ei siis ole paljastaa rikoksia. Sillä pyritään muuttamaan teollisuuden luomaa mielikuvaa eläintuotannon todellisuudesta ja ajatusta ihmisten oikeudesta käyttää hyväkseen muita lajeja.
Tuotantotilojen oloja dokumentoidaan Muurimaan mukaan lain harmaalla alueella. Tuotantolaitokseen luvatta meneminen voisi periaatteessa täyttää julkisrauhan rikkomisen edellytykset. Käytännössä sellaiseksi ei kuitenkaan lueta tekoa, josta koituu ainoastaan vähäistä haittaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tilanne on hyvin toinen: monissa osavaltioissa pyritään viemään läpi niin sanottuja ag-gag-lakeja, joiden nojalla tuotantotilojen ja teurastamoiden tutkiminen, kuvaaminen ja äänittäminen luvatta tai väärennetyn henkilöllisyyden turvin ja jopa tällaisen materiaalin hallussapito on kriminalisoitu. Ag-gag-lakeja ajavat tuottajien edustajat, kyselytutkimuksissa kansan tuki niille on vähäistä. Lakeja on monissa osavaltioissa kumottu perustuslain vastaisina.
Laillista kuvaaminen ei silti ole. Salakuvaajat pyrkivät välttämään kohtaamiset tilallisten kanssa liikkumalla yöaikaan, käyttämällä radiopuhelimia ja perehtymällä maastokarttoihin. Aktivistit äkänneen omistajan tai työntekijän näkökulmasta tilanne varmasti tuntuu uhkaavalta. Varsinkin, jos oma koti sijaitsee tilan lähellä. Silloin tällöin aktivistit päätyvät poliisin maastojahdin kohteeksi (mikä kuulemma ilahduttaa koirapartion tapahtumaköyhää yötä). Putkaan voi joutua jopa kymmeneksi päiväksi, vaikka teosta seuraisi lopulta vain sakkoja.
Lumen vuoksi mekään emme ota riskejä, vaan suuntaamme kohteisiin, joiden otaksumme lopettaneen toimintansa. Ensimmäisellä sikatilalla käy, kuten näillä retkillä usein: ovet ovat säpissä ja vaikka lukot tuntuvat lähinnä symbolisilta, niitä ei ryhdytä rikkomaan. Vaikka tilalla ei enää ole eläviä sikoja, rakennuksen takana löyhkää valtava lietekuoppa. Sikala ja viereinen teurastamo, jonka piiput ovat niin ikään kylmenneet, näyttävät pyryssä aavemaiselta kuolemanlaaksolta. Samalla näky on mitä tavallisin.
Teurastamoita ja eläintehtaita ei suinkaan ole piilotettu. Teurastamoiden osoitteet löytyvät Ruokaviraston sivuilta. Eläintilat on merkitty maastokarttoihin, ne näkyvät Google Mapsissa, jos osaa katsoa. Ikkunoista, jos niitä olisi ja jos niiden läpi lialta näkisi, siat, kanat ja lampaat voisivat tarkkailla, miten moni suomalainen ajaa heidän ohitseen koti- ja kesämökkimatkoillaan.
Saila Kivelä, joka on Karry Hedbergin ohella ensimmäinen omalla nimellään ja kasvoillaan julkisuuteen tullut salakuvaaja, työstää parhaillaan dokumenttielokuvaa, jossa hän kuvaa yhteiskunnallista muutosta ajavaa eläinoikeusaktivismia. Kivelä uskoo, että salakuvaus on vaikuttanut käsityksiin eläintuotannosta ja lisännyt huolta eläinten puolesta. Se on varmasti myös muuttanut monien henkilökohtaisia kulutusvalintoja.
Melkein jokainen suomalainen pitää tuotantoeläinten hyvinvointia tärkeänä. Eurobarometrin vuonna 2016 tekemän tutkimuksen mukaan jopa 90 prosenttia kansalaisista kokee, että tuotantoeläimiä tulisi suojella nykyistä paremmin. Luku oli kasvanut 23 prosenttiyksikköä salakuvauksia edeltäneeltä vuodelta. Hyvinvoivia tuotantoeläimiä esiintyy kuitenkin lähinnä satukirjoissa ja markkinointimateriaalissa.
Dokumentaatio on lisännyt teollisuuden tarvetta kiillottaa imagoaan, mutta tuotannon käytäntöihin muutos ei ole ulottunut. Sianlihan tuotanto on laskenut voimakkaasti, mutta sitäkin brutaalimpi broilerinlihan tuotanto on lähes kaksinkertaistunut vuodesta 2007. Parsinavetat, häkkikanalat ja porsitushäkit ovat edelleen lainmukaisia eivätkä tiloilla viruvien sikojen, kanojen ja nautojen olot ole kohentuneet.
Lihankulutus on Suomessa hienoisessa laskussa, mutta edelleenkin keskivertokansalainen syö lähes 80 kiloa maaeläinten lihaa. Kivelä näkee ristiriidan ihmisten arvojen ja kulutustottumusten välillä, ja tunnistaa sen myös omassa elämässään. Hän kuitenkin korostaa rakenteita: maatalouden tukipolitiikka pitäisi saada eettisesti ja ekologisesti kestäväksi, ja eläintuotannon valtavan ongelmavyyhdin ylläpito lainsäädännöllä ja yhteisellä rahalla tulisi lopettaa.
Aktivistien julkaisemat kuvat ovat todettu paikkansapitäviksi. Silti mielikuvaa eläintuotannosta hallitsevat edelleen suuryritykset ja maatalouden edunvalvojat. Todeksi mielletyn ja todistusaineiston välillä ammottaa kuilu. Luultavasti ainoat ihmiset, joilla on todenmukainen käsitys tuotantoeläinten elämästä ovat tuottajat itse sekä tiloilla käyneet aktivistit.
Kristo Muurimaa pohtii kärsimyksen banalisoitumista. Julmaa kuvastoa on pakko toistaa, mutta siinä piilee turtumuksen vaara. Saatamme olla valmiimpia muuttamaan itseymmärrystämme kuin käytäntöjä: ehkä emme sitten olekaan sellaisia ihmisiä, jotka kohtelevat toisia eläimiä hyvin.
Eräs tila, jolla käymme, on suuri tehdas isoine rehusiiloineen. Yksi tiloista on oveton tönö, jonka erottaa tiestä huterasti aidattu lietekuoppa. Ihmiselle on pienemmässä sikalassa varattu kapea käytävä, spraypulloja ja piikikäs astalo, jolla sikoihin on aikoinaan hakattu merkintöjä.
Kumpikaan näkemistämme paikoista ei ole jäänyt vanhanaikaiseksi tai lainvastaiseksi. Vastaavissa tiloissa tuhannet monimutkaisesti aistivat ja tuntevat yksilöt synnyttävät, kasvavat, ihmettelevät, pelkäävät, tylsistyvät ja kuolevat.
Sikojen poissaolo nostaa vieläkin selvemmin esiin tuotannon alkeellisen, mutta tehokkaan infrastruktuurin. Samalla siitä heijastuu näköalattomuus, jota varmasti monet tuotannossa mukana olevat ihmisetkin tuntevat. Autiossa tilassa voi antautua kuvitelmalle, että kaikki vastaavat paikat tosiaan jonain päivänä jäisivät tyhjiksi.
Vallankumouksen välineet -juttusarjassa gonzojournalismia vihaava kirjailija kokeilee ja raportoi.
