Kun Hamy Ramezanin perhe asettui Suomeen, isä osti ensimmäisten asioiden joukossa VHS-kameran. Se oli kallis kapine – kamera maksoi 15 000 markkaa – mutta Iraniin jääneille isovanhemmille piti lähettää videokuvaa siitä, miten uudessa kotimaassa menee. Ramezan muistelee noita aikoja lämmöllä.
Ohjaajan ensimmäinen pitkä draamaelokuva Ensilumi rinnastuu hänen ensimmäisiin videokuviinsa: se kertoo onnellisesta iranilaisperheestä Suomessa. Perhe asuu vastaanottokeskuksessa yhdessä huoneessa, mutta ”ne meinaa räjäyttää sen huoneen rakkaudella”, kuten käsikirjoittaja-ohjaaja Ramezan itse asian muotoilee.
Elokuvan päähenkilö on 13-vuotias poika Ramin (Aran-Sina Keshvari). Hän on juuri aloittamassa yläkoulun, käy ensimmäisissä teinipirskeissään ja ihastuu tyttöön. Toiseksi painavin rooli on isällä (tunnettu iranilaistähti Shahab Hosseini), joka saa perheen nauramaan silloinkin, kun maahanmuuttovirastosta tulee kielteinen päätös. Äiti (Shabnam Ghorbani) on lempeä ja Raminin pikkusisko (Kimiya Escandari) ilkikurinen.
Ahdistuksen hetkistä huolimatta Ensilumi on valoisa elokuva, ei siis mikään tyypillinen pakolaiskuvaus.
”Heti kun sanon, että elokuva kertoo turvapaikanhakijoista, tiedät koko aiheen: nälkä, sota, rauniot, Aleppo, natsit – koko se historia”, Ramezan sanoo.
Sellaisen elokuvan hän ensiksi kirjoittikin. Se kertoi yksin Suomeen tulleesta lapsesta.
”Päähenkilö, joka oli tuhopolttaja, poltti lopussa itsensä. Niitä käsikirjoitustekstejä ei oikeasti voinut lukea, en voinut lukea niitä itsekään”, ohjaaja kertoo.
Ramezan hylkäsi synkän version. Sittemmin hän päätti yhdessä tuottaja Jussi Rantamäen kanssa, että Ensilumi on hänen toinen pitkä elokuvansa. Se ensimmäinen raskas teos vain jäi kuvaamatta.
Britanniassa elokuvaa opiskellut Ramezan tunnetaan jo Ensilumea edeltäneistä lyhytelokuvistaan. Hänen yhdessä Rungano Nyonin kanssa ohjaamansa Kuuntele (2014) on palkittu lukuisilla festivaaleilla, Paratiisin avaimet (2014) puolestaan voitti Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla kaiken mahdollisen. Ramezanin ohjaama dokumentti Tuntematon pakolainen (2016) esitettiin Ylen Dokumenttiprojektissa.
Ensimmäiseen pitkään elokuvaan on löytynyt luottoa jo ennakkoon. Vuosi sitten ammattilaistapahtuma Finnish Film Affair palkitsi Ensilumen kansainvälisesti kiinnostavimpana kotimaisena elokuvaprojektina.
”Vaikka lyhytelokuvataide on oma lajinsa, minulle pitkiin elokuviin siirtyminen oli samaa jatkumoa”, Ramezan kertoo.
”Tuntui, että lyhäreissä tuli jo saatua maksimaalinen yleisömäärä. Pitkässä elokuvassa kiehtoi mahdollisuus saada elokuva isoon levitykseen, näyttää se elokuvateattereissa vaikka Englannissa.”
Elokuvan sisältöä toiveet isosta levityksestä tai rahoituksen saamisesta eivät kuitenkaan sanelleet.
”Taiteilijat päättävät aiheet, ja sen jälkeen rahoittajat saavat päättää, ovatko tarinat kertomisen arvoisia vai ei. Toivoisin heiltä ymmärrystä, että ei aiheella sinänsä ole väliä. Jos tekee universaalin tarinan, ei siinä tänä vuonna tarvitse olla pakolaisia tai ei sen tarvitse liittyä naisiin. Jos se on vaikka huono pakolaiselokuva, raha on mennyt hukkaan.”
Ramezanin oma elämä limittyy paitsi elokuvaan myös haastattelutilanteeseen. Juttutuokio on sovittu kahvilaan, jossa ohjaaja bongaa pian lapsuudenystävänsä.
”Hän on kotoisin Irakista ja oli paennut varmaan samaa sotaa kuin me Iranin päästä. Meistä on tullut tosi hyviä ystäviä.”
Haastattelun edetessä kahvilassa näkyy toinenkin toveri, joka on myös työskennellyt Ensilumen produktiossa. Tilanne on kuin kenen tahansa luovan luokan edustajan elämästä Kalliossa: juttelua projektista kahvilassa, tuttujen moikkaamista, satunnaisia puhelimen merkkiääniä.
Tämä on Ramezanin arkipäivää – tämä ja työhuoneena toimivassa entisessä pyykkituvassa istuminen ja kirjoittaminen. Vuonna 2015 Ramezanin arki kuitenkin nyrjähti pakolaiskriisin myötä.
”Tuntui, että olin juuri rakentanut elämäni, päässyt pois pakolaisuudesta. Olin kansainvälinen tyyppi, joka tekee leffoja. Sitten se kaikki tuli takaisin, olinkin pakolainen.”
Ramezan kertoo alkaneensa pelätä väkivaltaa ja epäillä lämpimiä muistojaan, yrittäneensä jopa erottautua uusista tulijoista, niistä. Samoihin aikoihin syntyivät synkimmät käsikirjoitusversiot. Hän joutui vaikeuksiin niin arkisen minäkuvansa kuin ammatillisen identiteettinsä kanssa.
Ohjaajan itsensä mukaan vuodesta seurasi ammatillista kasvua. Tuloksena on elokuva, joka ei yritäkään kommentoida pakolaiskysymystä. Se kuvaa perhettä poikkeusolosuhteissa ja muistuttaa, ettei ihminen ole koskaan vain pakolainen, eikä pakolainen ole vain surkuteltava uutiskuva.
”Nyt tiedän, että totuus ei ole vain faktuaalinen totuus vaan myös emotionaalinen totuus, mikä tässä elokuvassa on. Minulla on oikeus elokuvantekijänä kääntää kamera ja seurata perhettä, joka on täynnä elämäniloa.”
Ensilumi saa ensi-iltansa 16.10.2020.
