Näyttämöllä näkyy hevosten pilttuita, hujan hajan lojuvia ratsastusvarusteita, heiniä, huomiopylväitä, tallin nurkalle unohtunut tuiman näköinen nalle ja tavattomasti kaikenlaista romua.
Keskellä sekamelskaa tantereella istuu hevosen selästä pudonnut teini-ikäinen Pamela (Paul Holländer). Empaattinen Helena (Niklas Häggblom) hoivailee Pamelaa jääpussilla saman aikaan, kun Buffalo Bill -tyylisiin nahkahapsuhousuihin sonnustautunut ratsastuksenopettaja Benita (Milla Kangas) suomii alkeisratsastajaa tunaroinnista ja luuseriasenteista.
Tylytys on kuin äskeittäin kohutun taitoluisteluvalmentaja Mirjami Penttisen työkalupakista: ”Ennen talleilla tehtiin tytöistä miehiä! Ko vähä nieli rapaa nii sai vastustuskykyä!”
Tässä ollaan syyskuun puolen välin jälkeen Universumissa ensi-iltaan tulevan Tätiratsastajat-esityksen treeneissä.
”On kyllä huomattu tuo valmentajayhteys, mutta se on enemmän sattumaa”, naurahtaa esityksen ohjaaja Sanna Hietala harjoitusten tauolla.
”Tässä esityksessä olen halunnut tutkia omaa naisvihaani. Sitä, mistä tällainen viha omaa sukupuolta kohtaan kumpuaa, ja voiko oppia rakastamaan jotain sellaista, mitä on juossut karkuun koko elämänsä. Olin miettinyt teemaa jo pidempään, mutta metoo–keskustelun kiehuessa mustavalkoisimmillaan tuntui, että miten tästä voi enää sanoa mitään henkilökohtaista.”
Tätiratsastajat on itsenäinen jatko-osa Hietalan kolme vuotta sitten Aurinkoteatterille kirjoittamalle ja ohjaamalle Saalistajat-näytelmälle. Siinä käsiteltiin osin samojen näyttelijöiden voimin ja vastaavan tragikoomisen groteskiuden kyllästämin sävyin alkoholismia ja sen välittämiä perhesiteitä.
Esityksessä hyödynnetään myös Saalistajissa esillä ollutta, teinityttö Pamelan luonto-ohjelmien ikoniselta ankkurilta David Attenboroughilta vaikutteita saanutta sivupersoonaa. Tämä kommentoi luonnontutkijan analyyttisella otteella kulloinkin esillä olevia ihmisten lajityypillisiä käyttäytymismuotoja.
”Pamelan objektiivinen katse ja vilpitön kiinnostus antavat luvan katsoa näitä ristiriitaisia ja epäkorrekteja otuksia arvottamatta heitä. Tätiratsastajien maailma on hierarkinen ja valta-asetelmat monimutkaisia. Yksi täti käyttää suoraa valtaa, toinen käyttää sitä hoivaamisen kautta. Hevostalli taas paikkana on minulle tuttua lapsuusmaisemaa. Se on maailma, jossa naisille sallitaan aggressiivisuus ja paksunahkaisuus muidenkin kuin hevosten kanssa.”
Aurinkoteatterissa Hietala on toiminut Teatterikorkeakoulun näyttelijälinjalta valmistumisensa jälkeen vuodesta 2001. Hänen suosimilleen rankoille aiheille ja poliittisesti yliepäkorrektille käsittelytavalle on juurensa.
”Oma kasvuympäristöni Suomen bible-beltillä oli kummallisella tavalla yhtä aikaa mielikuvitusta ruokkiva ja julma. Koin aika paljon kouluväkivaltaa ja ulossulkemista. Jos ei ollut sosiaalisesti taitava taikka oikeista piireistä, sen sai tuntea nahoissaan. Minä en ollut. Mutta olin hyvä tekemään näytelmiä. Siitä tuli mahdollisuus päästä porukoihin. Silti, kun en ollut myöskään kulttuurikodin kasvatti, tunsin alemmuutta siitä hyvästä, että olen tällainen sivistymätön moukka. Paras tapa kestää häpeä on ollut käyttää lähtökohtaa hyväkseni.”
Tästä lähtökohdasta johtuen Hietalan esityksissä näkyy turhautuneisuus kaikenlaista hienostelua kohtaan. Hänen mielestään teatteri ei todellakaan ole mikään elitistinen urheilulaji.
”En koskaan mene teatterin katsomaan sitä, että joku on kaunis ja loistava. Minua kiinnostaa nähdä rikkinäisiä asioita, siis ei tietenkään huonosti tehtynä, mutta minusta teatterin tehtävä on puolustaa ihmisyyttä, keskeneräisyyttä ja ikuista aloittelijuutta.”
Aivan erityisesti hiertävät teatterissa toistuvat kliseiset naisroolit.
”Teatterikoulun aikaan minulle tärkein kokemus oli se, kun sain jossain tietyssä projektissa kokea esittäväni ensi kertaa ihmistä ilman minkäänlaista vaatimusta oksettavasta naisnäyttelijyydestä. Nainen on näyttämöllä usein niin vitun epäinnostava, kuollut jo valmiiksi. Ainakin itse katsojana odotan, että minulle tulisi sellainen olo että minullakin on oikeus olla olemassa.”
Tätiratsastajissa keskeisistä naisrooleista kahta esittävät miesnäyttelijät. Hietalan mukaan ratkaisu on tarkkaan harkittu. Sen avulla voidaan kiertää naiseen kohdistuvan katseen uhriuttavaa ja muutenkin lokeroivaa puolta.
”Minulle ristiinroolittaminen on muutenkin vapauttavaa, se paljastaa miten pitkälle sukupuoli on roolia ja miten sukupuolten moninaisuus on myös meissä jokaisessa sisällä, mahdollisuutena.”
Hietalalle teatterissa olennaisinta on sen katsojalle tarjoama mahdollisuus samaistua johonkin muuhun kuin mitä itse kokee olevansa. Tässä mielessä hän pitää omia esityksiään poliittisina.
”Silti en voi sekuntiakaan ajatella sitä niitä tehdessäni. Käsittelen asioita yksilön näkökulmasta enkä yleisten manifestien kautta. Yritän samalla kyseenalaistaa myös omaa politiikkaani sen suhteen minkälaista erilaisuutta itse voin kestää.”
Toisten kasvattamiseen Hietalalla ei mielestään ole sen enempää oikeutta kuin haluakaan.
”En ole varma voiko ihminen todella nähdä tarkasti alaspäin niitä, jotka ovat syystä eli toisesta heikommassa asemassa kuin itse on. Siksi kaikenlainen soo-soo-asenne on hankala tapa valistaa. Siinä menee katsojaltakin liinat kiinni. Sen sijaan ajattelen, että jos siellä näyttämöllä hyväksytään ihmisten erilaisuutta, ehkä katsojankin on helpompi hyväksyä sitä omassa elämässään. Tai ainakin tällainen voi käydä edes mielessä.”
Sanna Hietala: Tätiratsastajat
Esitykset Universumissa 19.9.–24.10.