Esittävä taideKirjoittanut Tuomas RantanenKuvat Ada Halonen

Kettutytön paluu on poliittisesti epäkorrekti tulkinta maailmankuvien törmäyksestä

Lukuaika: < 1 minuutti

Kettutytön paluu on poliittisesti epäkorrekti tulkinta maailmankuvien törmäyksestä

Tommi Korpela teatteriliitteen kannessa. Hän katsoo kameraan, istuu.

Artikkeli on julkaistu Voima | Teatterissa. Se ilmestyi Voiman 9/2023 välissä. Teatteriliite käsittelee esittävien taiteiden ajankohtaisia näkymiä.

Löydät kaikki liitteen verkkoartikkelit täältä.

Voit lukea liitteitä myös Issuussa.

Turkistarhaaja Peltokangas (Niklas Häggblom) julistaa irvokkaassa kettuhatussaan puihin kahliutuneille eläinaktivisteille haaveilevansa sellaisista jalostetetuista ketuista, jotka eivät haluaisi elää. ”Se olisi kaikille osapuolille paljon helpompaa”.

Sanna Hietalan Kettutytön paluu jatkaa saman työryhmän voimin toteutettujen Tätiratsastajien (2017) ja Saalistajien (2020) teemoja ja tyylilajia. Jälleen ollaan keskellä pikkutilallisten loputonta ahdinkoa. Näyttämöllä kukkivat poliittinen epäkorrektisuus, roisit onelinerit ja torjuttujen tunteiden sekamelska. Luonto-ohjelmien David Attenboroughin maneereilla muiden menoa analysoiva teinityttö Pamelakin (Paul Holländer) on entisellään.

Rönsyilevän tekstin eri suuntiin sojottavat langat jäävät enimmäkseen solmimatta, ja muutenkin rikotaan liki kaikkia ehjän dramaturgian vaatimuksia. Tämä palvelee asiaansa, koska esityksen ydintä ovat juuri eri maailmojen yhteensovittamisen mahdottomuus ja ne todelliset traumat, joita pilkistää rosoisten reunojen alta.

Sanna Hietala: Kettutytön paluu

mainos

Universumissa 9.2. asti. Sanna Hietalan haastattelu Tätiratsastajien tiimoilta löytyy täältä:

Aurinkoteatterin Tätiratsastajissa tutkitaan naisen vihaa naista kohtaan