Teatterin vahtimestarina lavalle saapunut valkokaartilainen (Kari Mattila) kääntyy katsomon suuntaan ja julistaa jonkun joukostamme joutuvan kohta teloitettevaksi. Epäilty ei silti lymyä yleisön keskellä, vaan sellaiseksi paljastuu lavalla lastensa takana piilotteleva perheenäiti (Ella Mettänen).
Teloituksen löydetty välttää, sillä hänen miehensä (Miika Laakso) uhrautuu hänen puolestaan. Omien tekojen takia menetetystä puolisosta jäävä syyllisyyden tunne ja olosuhteista seuraava väistämätön taloudellinen kurjuus johtavat perheenäidin henkiseen luhistumiseen. Seuraavaksi hänen lapsistaan nuorin kuolee nälkään, esikoisesta tulee teinialkoholisti ja kaksi muuta otetaan huostaan ja sijoitetaan pohjanmaalaiseen perheisiin.
Näiltä surullisilta sijoilta lähtee liikkeelle Anneli Kannon ja Lauri Maijalan yhdessä kirjoittama ja jälkimmäisen Helsingin Kaupunginteatterin Pienelle näyttämöllle ohjaama Punaorvot. Teos jatkaa monella tapaa siitä, mihin vastaavan yhteistyön voimin pari vuotta sitten Kom-teatteriin tehty Veriruusut päättyi.
Siinä missä Veriruusut kertoi historiallisiin tapahtumiin nojauten yhden naispunakaartilaisten osaston Siikasenkorven suohautaan päättyvästä traagisesta kohtalosta, Punaorvot kääntää katseen sisällissodan jälkinäytöksessä kaltoin kohdeltujen lasten suuntaan.
Teoksen dokumentaarinen tausta nojaa siihen, että sisällissodan ja etenkin sitä seuranneiden rangaistus- ja kostotoimien seurauksena jopa 25 000 punaisen puolen lasta menetti toisen tai molemmat vanhempansa. Alunperinkin heikon toimeentulon perheiden jälkeenjääneet kärsivät nälkää ja kurjuutta ja näistä oloista lapsia otettiin laajalti huostaan. Näistä alaikäisistä jopa 1700 lähetettiin pohjanmaalaisiin perheisiin ideologisesti uudelleen koulutettavaksi ja ilmaiseksi työvoimaksi. Takana oli sekä vilpitöntä auttamisen halua että julman totalitaarista kasvatuspolitiikkaa.
jopa 25 000 punaisen puolen lasta menetti toisen tai molemmat vanhempansa
Raskaan aiheen näyttämöllistämisen suhteen Punaorpojen erityinen ansio liittyy edellä kuvatun avauskohtauksen tapaan siihen, miten siinä historian traagiset tapahtumat onnistutaan tuomaan nykyajassa elävän yleisön tunnetasolle.
Tässäkin teos jatkaa jo Veriruusuissa koettua teatteri-ilmaisun latua ja laatua. Sen yhdessä avainkohtauksessa nähtiin miten naiskaartilaisten pyörölavalla esittämä uhmakas rynnäkkö pysähtyi ilmaan siten, että katsoja jätettiin pitkäksi toviksi pohtimaan eri puolilta voisiko tragedian sittenkin voida vielä jotenkin pysäyttää. Vaikka ajan kulkua kääntämällä.
Samaa yleisön osallistamisen makua on Punaorpojen sotakohtauksesssa, jossa näyttämän valonheittimet kääntyvät yleisöä kohden tehden meistäkin sodan ammunnan kohteita. Vastaavasti toisen näytöksen alussa meistä esityksen seuraajista tehdään – sitä mitä enimmäkseen olemme eli – teatterissa aikaansa viettävää keskiluokkaa, jolta ajan yli kurkottava nuori ja päihtynyt musikantti kerjää lanttia, röökiä ja ylipäänsä elämänhuomiota.
On esityksessä haasteensakin. Näkökulman asetelmallisuus ja ja roolihahmojen pelivaran kapeus kaiken uhriuden painolastin alla kuormittavat etenkin esityksen ensimmäistä näytöstä. Ensi-illassa tätä vahvisti myös näyttelijätyön lievä ylivireisyys. Mutta kuin tämän vastapainona väliajan jälkeen koetaan sitäkin vapauttavampaa teatteria esityksen näkökulman siirtyessä henkilöhahmojen sisäisten mielenmaisemien sfääriin. Luovan surrealististisissa näyttämökuvissa katsojalle tampataan luovalla ja tunteita riipivällä tavalla polkua käsitellä myös kuvattujen kokemusten psykologista puolta.
Toisaalta samalla kun näytelmän alkuasetusten mustavalkoisuus näyttäytyy kärjistyneiden olosuhteiden keskellä elävien henkilöiden omiksi tulkinnoiksi, myös sodan valkoiselle puolelle asemoituviin hahmoihin löytyy moninaisempia sävyjä.
Näin esityksessä kuvatun perheen vanhemman tyttären (Wenla Reimaluoma) sisäiset tunnot pohjanmaalaisessa sijoitusperheessä kokemastaan orjatyöstä ja hyväksikäytöstä välittyvät painajaismaisiin elänhahmoihin ilmentyneenä. Hänen sisarensa (Anna Böhm) uuden kodin suhteen parempi onni näyttäytyy puolestaan lempeämpien eläinten yhteisössä elämisenä.
Esityksen näyttämökuvallista kekseliäisyyttä kuvaa sekin, että eräässä erityisen vaikuttavassa kohtauksessa lavalla ei ole yhtään hahmoa. Siinä kuulemme masentuneen äidin ja alkoholisoituneen pojan (Antti Autio) katkeraa ja pahan olon syvimpään juureen kajoavaa riitelyä näyttämön auki jääneestä lattialuukusta – siten kuin todellisessa elämässä saattaisimme kuulla vastaavaa naapurin puolelta seinän läpi tai avoimeksi unohtuneesta ikkunasta.
Punaorvot on arvokas näytelmä jo siksi, että siinä tuodaan sivuun jäänyt, mutta kollektiivisen itseymmärryksen kannalta tärkeä historiallinen tapahtumasarja tähän päivään. Se on tärkeä myös yleensä perheiden hajoamiseen liittyvän tragedian tavoittamisen ansiosta. Esityksessä tämä havainnollistetaan kuvaamalla sitäkin, miten syvältä yhteyden katoaminen satuttaa silloinkin, kun tietää toisen ulkoisten olosuhteiden olevan kunnossa.
Loppukohtauksessa koko ensemble nähdään musisoimassa keskellä jopa korniutta hipovaa unimaisemaa. Kaiken nähdyn jälkeen luulisi kaikkein kyynisimmänkin katsojan torjunnan murtuvan Suutarin ja emännän kehtolaulun säkeiden äärellä: Keitä te ootte, te pienet pojat kun en mä tunne teitä, piupali paupali piupali paupali, kun en mä tunne teitä?
Anneli Kanto & Lauri Maijala: Punaorvot. Vaiettujen historiaa.
Esitykset Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä 28.12. asti
