Syksyllä 2017 tamperelainen Julianna Brandt, 26, matkusti Sloveniaan vihapuheen kitkemistä käsittelevään seminaariin. Osallistujia oli viidestä maasta, ja he kaikki kuuluivat johonkin vähemmistöön. Brandtilla on cp-vamma.
Yhtäkkiä kesken seminaariohjelman Brandt tajusi, että kukaan paikalla oleva ei tiedä, mitä ableismi tarkoittaa. Vammaisuuteen liittyvä syrjintä ei ollut osallistujille tuttua.
”He eivät tienneet koko sanaa eivätkä edes sitä, että sellainen syrjinnän muoto on. Ja olin kuitenkin syrjintään perehtyneiden ihmisten seurassa”, Brandt kertoo.
Brandt alkoi itkeä. Hän tunsi samaan aikaan kuuluvansa joukkoon ja olevansa äärimmäisen yksin. Sitten tapahtui jotain käänteentekevää. Hän koki, että hänen on pakko alkaa puhua vammaisuudesta. Se tuntui suorastaan velvollisuudelta, joskin raskaalta sellaiselta.
”Olin vasta 23-vuotias ja luulin, että olen asiani kanssa yksin.”
Hyvinkääläisen Aino Faleniuksen, 15, ilmastoaktivismi ei alkanut mistään tietystä hetkestä. Hänen vanhempansa ovat ihmisoikeusaktivisteja, ja hän on pienestä pitäen kulkenut heidän mukanaan mielenosoituksissa.
”Ilmastonmuutosaktivismi on myös ihmisoikeusaktivismia”, hän sanoo.
Ensimmäiselle ilmastomarssilleen Falenius osallistui lokakuussa 2018 äitinsä ja noin 8 000 muun mielenosoittajan kanssa. Sitä ennen hän oli kiinnostunut ja ahdistunutkin ilmastonmuutoksesta ja keskustellut sen vaikutuksista kotona.
Mielenosoitus täytti Helsingin keskustan. Matkalla Senaatintorilta Eduskuntatalolle Falenius kantoi kylttiä, johon hän oli kirjoittanut ”Mitä ihmettä aikuiset?”. Hän halusi silloin ja haluaa edelleen vedota nimenomaan aikuisiin. Hänestä heidän pitäisi hoitaa asiat kuntoon ja antaa nuorten olla nuoria.
Mielenosoituksen tunnelma ja erityisesti tuomiokirkon edessä puhunut ruotsalainen, tuolloin vielä vähemmän tunnettu ilmastoaktivisti Greta Thunberg teki Faleniukseen suuren vaikutuksen.
”Tuntui voimakkaalta, kun nuori tyttö puhui.”
Nuorista aktivisteista on puhuttu viime aikoina mediassa huomattavan paljon. Nuoria aktivisteja on ollut varmasti yhtä kauan kuin aktivismiakin. 1960-luvulla syntyneet yhteiskunnalliset liikkeet, kuten esimerkiksi kehitysmaaliike, ovat olleet tärkeitä aloitteentekijöitä. Ne heijastuivat voimakkaasti 1990-lopun globalisaatiokriittisiin liikkeisiin.
1990-luvun lopussa nuoret vastustivat globaalin talouden luomaa epäoikeudenmukaisuutta ja esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin toimintaa. Nyt nuoria huolestuttaa etenkin ilmastonmuutos.
Nuorten aktivismi sinänsä ei ole yleistynyt, mutta se on saanut uusia muotoja, sanoo Tampereen yliopistossa ja Nuorisotutkimusverkostossa työskentelevä nuorisotutkimuksen dosentti, erikoistutkija Sofia Laine.
Poikkeuksellista on etenkin se, että mielenosoittajat ovat aikaisempaa nuorempia. Kansainvälisenä lapsityön vastaisena päivänä marssitaan ympäri maailmaa, mutta Laine ei tiedä muita vastaavia globaaleja ilmiöitä, joissa alakouluikäiset lähtevät suurina joukkoina kaduille. Tienraivaaja on ollut Greta Thunberg. Hän on suuri esikuva nuorille ja vanhemmillekin ympäri maailman.
Tieto leviää nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Nuoret saavat ja jakavat tietoa sosiaalisen median kautta. Laine ei ihmettele, että nuoret ovat aktivoituneet nyt ja nimenomaan ilmastokysymyksissä. Aika näyttää käyvän vähiin, ja päättäjiltä vaaditaan nopeita päätöksiä.
Aktivismin määrittely ei ole helppoa. Joskus voi olla hankala vetää rajaa, milloin joku on aktivisti, milloin lobbari, milloin järjestöjyrä ja milloin vaikka niin sanottu vaihtoehtonuori.
”Moni nuori toimii monella kentällä. Hyvä lähtökohta on se, miten nuori itse sanoittaa tekemisiään. Jos hän sanoo olevansa aktivisti, niin sitten hän on”, Sofia Laine sanoo.
Laine on perehtynyt aktivismiin monissa tutkimushankkeissa. Väitöskirjaansa hän tutki nuorten osallistumista Maailman sosiaalifoorumeihin ja muihin poliittisiin kokouksiin. Hän selvitti esimerkiksi, millaisia puheenvuoroja nuoret käyttävät ja päästetäänkö heidät päätöksenteon ytimeen.
Maailman sosiaalifoorumi perustettiin vuonna 2001 vastavoimaksi Maailman talousfoorumille. Se on koonnut jopa 150 000 kansalaisaktivistia suurkokouksiin pohtimaan, mitä sosiaaliselle epätasa-arvolle ja ympäristökysymyksille pitäisi tehdä.
Laine jakaa aktivismin kahteen: asiantuntijuuteen perustuvaan, institutionaaliseen aktivismiin ja henkilökohtaisista lähtökohdista kumpuavaan aktivismiin. Perinteiset nuorisojärjestöt, puolueiden nuorisojärjestöt ja partio ovat hyviä esimerkkejä asiantuntijuuteen perustuvasta aktivismista.
”Ne toimivat pitkälti niillä periaatteilla, miten on aina toimittu. Niiden jäsenyys voi olla hyvä tapa päästä neuvottelupöytiin.”
Henkilökohtaisista lähtökohdista lähtevä aktivismi on luovempaa ja tapahtuu enemmän ruohonjuuritasolla. Monesti samat nuoret hyödyntävät molempia toiminnan logiikoita. He saattavat kuulua järjestöihin mutta toimia lisäksi itsenäisesti järjestökentän ulkopuolella.
Slovenian-seminaarin jälkeen Julianna Brandt alkoi puhua vammaisuudesta aikaisempaa enemmän ja rohkaistui tekemään asioita, joita ei aikaisemmin olisi uskaltanut tehdä.
Hän esimerkiksi julkaisi Instagramissa kuvan itsestään ilman paitaa. Hän halusi näyttää, miltä vammainen keho näyttää: tavalliselta ja upealta. Nännit hän peitti, koska sitä Instagram naisilta vaatii.
”Kuvan julkaiseminen oli merkittävää, koska vammaan liittyvä epävarmuuteni on aina liittynyt naiseuteen ja siihen, olenko viehättävä.”
Tuohon aikaan Brandt oli töissä Rauhankasvatusinstituutissa. Hän alkoi pitää yhdenvertaisuuskoulutuksia, joissa hän puhui nuorisotyöntekijöille ja nuorisotyön opiskelijoille vammaisuudesta ja vammaisten kohtaamisesta. Edelleenkin hän kiertää kouluttamassa ympäri Suomea.
”Aktivismi saattaa vaatia paljon rohkeutta. Olen itse ollut ujo, mutta olen kasvanut rohkeaksi.”
Merkittävimpänä saavutuksenaan aktivistina Brandt pitää sitä, että hän on saanut Yle Puheelle oman radio-ohjelman ystävänsä Jenniina Järven kanssa.
”Lähetimme Jenniinan kanssa Ylelle sähköpostia ja kerroimme, että meillä olisi idea radio-ohjelmaksi. Teimme sen puoliksi läpällä”, Brandt kertoo.
Vammaiskultti käsittelee vammaisuutta ja yhteiskuntaa. Jaksojen nimet ovat sellaisia kuin Saako vammaiselle nauraa? ja Siedämmekö vain sairauksia, joista voi parantua?.
Brandtille yksi tärkeimmistä on jakso, jossa vieraana on cp-vammaisen lapsen isä, valokuvaaja Johannes Romppanen. Ohjelmassa keskustellaan muun muassa siitä, voiko vanhempia onnitella, jos vastasyntynyt vauva on vammainen.
Brandtille oli tärkeää kuulla, miltä Romppaisesta tuntuu olla vammaisen lapsen vanhempi.
”En juuri puhu siitä omien vanhempieni kanssa.”
Julianna Brandt on ollut aktivisti teini-ikäisestä alkaen. Hän aloitti eläinten oikeuksista ja lähti myöhemmin mukaan myös zero waste -liikkeeseen. Liike kehittää kestävää elämäntapaa ja pyrkii eroon jätteestä.
Vammaisten asiaa hän alkoi ajaa itsekkäistä syistä. Hän halusi tulla näkyväksi yhteiskunnassa.
”On radikaalia, että vammainen puolustaa omia oikeuksiaan.”
Vammaiset kohtaavat huomattavan paljon ennakkokäsityksiä ja sääliä. Monet vammattomat pitävät vammaisia pelottavina eivätkä tiedä, miten monenlaisena cp-vamma voi ilmetä.
Brandtiltä kysytään usein, mikä hänen jalassaan on. Hän näet kävelee hieman eri tavalla kuin vammattomat. Kun Brandt sitten kertoo, että hänellä on synnynnäinen cp-vamma, hän saa usein kuulla, että ”kuulostaa tosi rankalta” tai että ”sulla on varmaan tosi vaikea elämä”. Itse hän ei koe niin.
Toinen toistuva ennakkoluulo liittyy työntekoon. Brandt ja Järvi matkustavat kerran viikossa Helsinkiin radio-ohjelman nauhoituksiin ja ottavat rautatieasemalta taksin studiolle. Taksikuski saattaa vitsailla, että tulivatko tytöt shoppailemaan. Keskustelu loppuu siihen, kun he vastaavat, että he tulivat töihin.
”Ihan kuin vammainen ei voisi tehdä töitä.”
Myös Aino Falenius puhuu paljon julkisuudessa. Esilläolo alkoi, kun hän tutustui nuoreen ilmastoaktivistiin Atte Ahokkaaseen. Ahokkaalla alkoi olla mediamyllytystä niin paljon, että hän kysyi, voisiko Falenius jakaa hänen kanssaan siitä osan.
Faleniuksen mielestä on imartelevaa, että hänen ajamaansa asiaan kiinnitetään huomiota.
”Monen lapsen unelma on olla kuuluisa. On iso asia, että minut otetaan mukaan keskusteluihin, vaikka olen vasta 15-vuotias.”
Toisaalta julkisuus on myös raskasta. Falenius saa välillä niin paljon yhteydenottoja ja pyyntöjä osallistua erilaisiin haastatteluihin ja tilaisuuksiin, että hän ei pysty lupautumaan kaikkiin. Esimerkiksi koululaisten oppilastöihin hän joutuu usein vastaamaan kielteisesti, koska hän ei yksinkertaisesti ehdi eikä jaksa.
”Myös vanhempani jarruttelevat ja muistuttavat, että kaikkeen ei tarvitse suostua.”
Merkittävimpänä saavutuksenaan Falenius pitää sitä, että hänen lähipiirinsä haluaa keskustella hänen kanssaan ilmastoasioista.
Faleniuksen kotona syödään myös aikaisempaa vähemmän lihaa – itse hän ei syö sitä lainkaan – eikä matkoille lähdetä lentokoneella. Hänen Venäjällä asuvat kummivanhempansa ovat alkaneet kierrättää, vaikka kierrättäminen itänaapurissa on huomattavasti vaikeampaa kuin Suomessa.
Nuorten ilmastoliike nähdään ulkopuolelta yhtenäisenä, vaikka sen sisällä ihmiset käyttävät toimintaan eri lailla aikaa ja energiaa. Tämä tuli näkyväksi, kun syksyllä 2019 sosiaali- ja terveysalan järjestöjen kattojärjestö Soste päätti jakaa vuosittaisen Soste-palkinnon kahdelle saajalle: nuorten ilmastoliikkeelle ja Surevan kohtaaminen -hankkeelle.
Falenius on aktiivinen myös Fridays for Future -ilmastoliikkeessä. Sitä kautta hän sai syksyllä Sostelta viestin, jossa kerrottiin palkinnosta ja pyydettiin, että hän ja eräs toinen ilmastoaktivisti menisivät Tampereelle vastaanottamaan palkinnon.
Tilaisuus oli viikolla keskellä päivää, jolloin nuorten pitää olla koulussa. Falenius kysyi, voisiko palkinnon jakaa vaikka joku perjantai Helsingissä, kun he ovat ilmastolakossa Eduskuntatalon edessä. Vähitellen viestinvaihto hiipui.
Eräänä iltana Falenius huomasi Instagramista, että palkinto oli jo jaettu. Palkinto oli taideteos, ja se oli todellakin luovutettu perjantaisessa ilmastolakkomielenosoituksessa Helsingissä, mutta Falenius ei tiennyt, kenelle. Ei ainakaan hänelle eikä hänen ystävälleen, ja juuri heidän palkinto piti vastaanottaa. Ainakin siinä käsityksessä he olivat. Palkinnon he olisivat antaneet esille jollekin julkiselle paikalle, kaikkien nähtäväksi.
Palkinnon jakajat eivät siis tuntuneet ymmärtävän, että ilmastolakkoon osallistuvilla nuorilla on hyvin erilaisia rooleja. On niitä, jotka osallistuvat lakkoon ehkä kerran, ja niitä, jotka tekevät todella paljon töitä liikkeen eteen.
”Tilanne vastasi sitä, että jollekin vanhusjärjestölle myönnettäisiin palkinto ja se luovutettaisiin kelle tahansa mummolle”, Falenius sanoo.
Sosten pääekonomi Jussi Ahokas oli valmistelemassa palkinnon jakoa. Häntä harmittaa, että asiat menivät niin kuin ne menivät. Ahokkaan mukaan palkinto oli kuitenkin tarkoitettu kaikille ilmastoliikkeeseen osallistuville nuorille, vaikka aktiivisimpien nuorten kannalta palkinto jaettiin epäreilusti.
”Meidän näkökulmastamme jokainen nuori tekee arvokasta työtä, oli panos iso tai pieni. Tätä meidän olisi pitänyt panostaa yhteydenotoissa enemmän.”
Osa aikuisista vähättelee nuorten kykyjä ja aktiivista toimintaa. Tutkija Sofia Laineen mielestä vähättely on nuorten pienentämistä. Se on vallankäyttöä, konservatiivista ylimielisyyttä tai tapa hiljentää nuorempaa sukupolvea. Mutta se ei kovin tehokasta.
”Sedät ja samanmieliset puhukoot omissa kuplissaan! Ei se muutosta hirveästi hidasta.”
Tietämys ei ole kiinni iästä, Laine muistuttaa. Nuoret saavat tietoa netistä, ja he osaavat sitä myös etsiä.
Toki Laine ymmärtää huolen siitä, miten esimerkiksi Greta Thunberg jaksaa ja kestää valtavaa julkisuutta ja sen tuomaa vihapostia. Hän myös ymmärtää, miksi Greta jatkaa aktivismia.
”Hänellä on tiukka missio. Jos kuuntelee Gretalta yhdenkin puheen, on varsin helppo ymmärtää, miksi hän on valinnut tehdä kuten tekee.”
Aktivismi voi olla kuluttavaa, mutta se voi myös lisätä hyvinvointia ja vähentää ahdistusta. Monelle on tärkeää tehdä edes jotain. Sitä paitsi nuorilla on oikeus aktivismiin. Se taataan YK:n lapsen oikeuksien julistuksessa ja lapsen oikeuksien sopimuksessa, nuorisolaissa ja opetussuunnitelmassa.
”Joissain kouluissa oppilaita on kielletty osallistumasta perjantaisiin ilmastomielenosoituksiin. Se on varsin ristiriitaista.” Toisaalta sitäkään Laine ei kannata, että kaikkien pitää osallistua. Osallistumisen pitäisi olla vapaaehtoista.
Aino Faleniuksen koulu linjaa, että ilmastolakkoja varten pitää anoa lomapäivä ja tunnit pitää korvata. Faleniuksen mielestä käytäntö ei ole nykyaikaa. ”Aktivismini on opiskelua koulun ulkopuolella.”
Hän on ilmastoaktivistina kuunnellut asiantuntijoiden luentoja, osallistunut englanninkieliseen paneeliin, keskustellut ja kertonut mielipiteitään oppimateriaalia tekeville ihmisille ja osallistunut Säätytalolla tilaisuuteen, jossa kolme ministeriä kuunteli nuorten puheenvuoroja ilmastonmuutoksesta. Se, jos mikä, on yhteiskuntaoppia käytännössä.
Kaikki aktivismi ei ole kannatettavaa. Osa toiminnasta on väkivaltaista ja rasistista. Siitä Sofia Laine on huolissaan. Sen sijaan lain rikkominen ei automaattisesti ole hänestä väärin. Esimerkiksi talojen valtaaminen voi joskus olla perusteltua.
”Aina kun tehdään jotain laitonta, koetellaan rajoja. Silloin pitää pohtia, mikä toiminnan viesti on, mitä toiminnalla ajetaan ja millaista vahinkoa toiminta aiheuttaa. Samoin on eri asia rikkoa lakia diktatuurissa kuin toimivassa demokratiassa.”
Vallitsevia käytäntöjä haastavat poliittiset esiintulot ja karnevalismi ovat Laineen mielestä hyvinkin tervetulleita aktivismin muotoja. Ne osoittavat, missä kohtaa demokratia ei toimi. Karnevalisoimalla voidaan raivata tilaa ja lisätä turvallisuuden tunnetta.
Näin tapahtui esimerkiksi suurmielenosoituksessa Malmössä vuonna 2008. Laine osallistui mielenosoitukseen väitöskirjantekijänä ja nuorisotutkijana vuoden ikäisen lapsensa kanssa. Tunnelma oli riemukas mutta rauhanomainen. Yhtäkkiä hän huomasi, että paikalla oli poliiseja rynnäkkövarusteissa. Tilanne näytti uhkaavalta. Laine mietti, uskaltaako hän jatkaa kulkueen mukana.
Sitten hän näki klovnin asuun sonnustautuneet mielenosoittajat. He olivat asettuneet seisomaan poliisirivistön jatkeeksi. Kontrasti rynnäkkövarusteisiin oli valtava, ja pelkästään olemuksellaan he rikkoivat pelon ilmapiiriä.
”Kun näin pellepataljoonan, uskalsin jatkaa matkaa.”
Suurin osa aktivismista on positiivista ja kehittävää. Usein se kumpuaa vääryyden kokemuksesta. Kun yhteiskunnalliset epäkohdat kasvavat liian räikeiksi, ihmiset lähtevät kadulle.
Julianna Brandt tunnistaa ajattelutavan. Hänelle suuttumus on voimavara. ”Mitään ei tapahdu, jollei joku ensin suutu. Jos on vihainen ja turhautunut, se voi olla mahdollisuus toimia.”
Aino Falenius on samoilla linjoilla. Hän lähti liikkeelle ilmastoahdistuksesta. Toiminnan myötä ahdistus on lieventynyt. ”Jos tuntuu pahalta, kannattaa tehdä jotain.”
