Kuva: Nauska
Syksyllä 2017 tamperelainen Julianna Brandt, 26, matkusti Sloveniaan vihapuheen kitkemistä käsittelevään seminaariin. Osallistujia oli viidestä maasta, ja he kaikki kuuluivat johonkin vähemmistöön. Brandtilla on cp-vamma.
Yhtäkkiä kesken seminaariohjelman Julianna tajusi, että kukaan paikalla oleva ei tiedä, mitä ableismi, eli vammaisuuteen liittyvä syrjintä, tarkoittaa.
”He eivät tienneet koko sanaa eivätkä edes sitä, että sellainen syrjinnän muoto on. Ja olin kuitenkin syrjintään perehtyneiden ihmisten seurassa”, hän kertoo.
Julianna alkoi itkeä. Hän tunsi samaan aikaan kuuluvansa joukkoon ja olevansa äärimmäisen yksin. Sitten tapahtui jotain käänteentekevää.
Slovenian-seminaarin jälkeen Julianna alkoi puhua vammaisuudesta aikaisempaa enemmän ja rohkaistui tekemään asioita, joita ei aikaisemmin olisi uskaltanut tehdä.
Hän esimerkiksi julkaisi Instagramissa kuvan itsestään ilman paitaa, koska halusi näyttää, miltä vammainen keho näyttää: tavalliselta ja upealta.
”Kuvan julkaiseminen oli merkittävää, koska vammaan liittyvä epävarmuuteni on aina liittynyt naiseuteen ja siihen, olenko viehättävä.”
Tuohon aikaan Julianna oli töissä Rauhankasvatusinstituutissa. Hän alkoi pitää yhdenvertaisuuskoulutuksia, joissa hän puhui nuorisotyöntekijöille ja nuorisotyön opiskelijoille vammaisuudesta ja vammaisten kohtaamisesta. Edelleenkin hän kiertää kouluttamassa ympäri Suomea.
”Aktivismi saattaa vaatia paljon rohkeutta. Olen itse ollut ujo, mutta olen kasvanut rohkeaksi.”
Merkittävimpänä saavutuksenaan aktivistina Julianna pitää sitä, että hän on saanut Yle Puheelle oman radio-ohjelman ystävänsä Jenniina Järven kanssa.
”Lähetimme Jenniinan kanssa Ylelle sähköpostia ja kerroimme, että meillä olisi idea radio-ohjelmaksi. Teimme sen puoliksi läpällä”, Julianna kertoo.
Vammaiskultti käsittelee vammaisuutta ja yhteiskuntaa. Jaksojen nimet ovat sellaisia kuin ”Saako vammaiselle nauraa?” ja ”Siedämmekö vain sairauksia, joista voi parantua?”.
Brandtille yksi tärkeimmistä on jakso, jossa vieraana on cp-vammaisen lapsen isä, valokuvaaja Johannes Romppanen. Ohjelmassa keskustellaan muun muassa siitä, voiko vanhempia onnitella, jos vastasyntynyt vauva on vammainen.
Juliannalle oli tärkeää kuulla, miltä Johanneksesta tuntuu olla vammaisen lapsen vanhempi.
Vammaiset kohtaavat huomattavan paljon ennakkokäsityksiä ja sääliä. Juliannalta kysytään usein, mikä hänen jalassaan on. Hän näet kävelee hieman eri tavalla kuin vammattomat. Kun Julianna sitten kertoo, että hänellä on synnynnäinen cp-vamma, hän saa usein kuulla, että ”kuulostaa tosi rankalta” tai että ”sulla on varmaan tosi vaikea elämä”. Itse hän ei koe niin.
Toinen toistuva ennakkoluulo liittyy työntekoon. Julianna ja Jenniina matkustavat kerran viikossa Helsinkiin radio-ohjelman nauhoituksiin ja ottavat rautatieasemalta taksin studiolle. Taksikuski saattaa vitsailla, että tulivatko tytöt shoppailemaan. Keskustelu loppuu siihen, kun he vastaavat, että he tulivat töihin.
”Ihan kuin vammainen ei voisi tehdä töitä.”
Julianna Brandt on ollut aktivisti teini-ikäisestä alkaen. Hän aloitti eläinten oikeuksista ja lähti myöhemmin mukaan myös zero waste -liikkeeseen. Liike kehittää kestävää elämäntapaa ja pyrkii eroon jätteestä.
Vammaisten asiaa hän alkoi ajaa itsekkäistä syistä. Hän halusi tulla näkyväksi yhteiskunnassa.
”On radikaalia, että vammainen puolustaa oikeuksiaan.”
