Voima kokosi artikkelisarjan utopioista, koska tulevaisuus tuntuu olevan peruutettu, kun horisontti täyttyy tummista pilvistä. Elämme epätoivon ja dystopioiden aikakautta.

Hanskoja ei kuitenkaan auta heittää tiskiin. Jos emme kuvittele ja toteuta uhkakuvien rinnalle uusia ja kestävämpiä tapoja elää yhdessä, jätämme jälkipolvillemme vielä kuvitelmiammekin synkemmän maailman ja ihmisyyden.

Tässä artikkelisarjassa ehdotamme utopiaa – dystopian vastakohtaa – tulevaisuuden jäsentämisen työkaluksi. Siirsimme tähtäimen sadan vuoden päähän, yli ainakin yhden sukupolven. 

Tuolloin ketään meistä ei ole enää olemassa, joten voimme kuvitella tulevaa maailmaa ilman oman edun tavoittelua. 

Muutos alkaa sen luonnostelusta, mitä voisi olla olemassa. Joudumme myös arvioimaan, mikä nykyisyydessä on säilyttämisen arvoista.

Utopia 2120 -sarjaan on haastateltu tieteentekijöitä ja kirjailijoita, jotka ovat visioineet työssään tulevaisuuksia erilaisista lähtökohdista.

Elämä ilman työnteon­ vaatimusta on yksi 2010-luvun lopulla uudelleen keskusteluun nousseista utopioista. Tätä tavoittelevat niin perustuloa ajavat silpputyöläiset kuin taloudellisesta riippumattomuudesta sijoittamalla haaveileva keskiluokkakin.

Kirjallisuudessa utopiaa kohden usuttavat Pontus Purokuru Täysin automatisoidulla avaruushomoluksuskommunismillaan (2018) sekä Luisa-Claudia Sovijärvi ja Havu Laakso Kirjeillä joutilaistolle (2019). Ryhmätyönä kirjoitettu Työstäkieltäytyjän käsikirja (2019) ohjaa samaan suuntaan.

Sovijärvi kritisoi työkeskeistä ihmiskäsitystä:

”Prekariaattiliikkeessä, kuten työväenliikkeessäkin, ihminen määritellään työmarkkina-asemansa kautta. Joutilaistona emme määrittele ­itseämme työn vaan vapaa-ajan kautta. Samaistun itse 1800-luvun aatelistoon, vaikka en tietenkään kannata sen ajan sortorakenteita.”

Joutilaiston käsite nojaa myös kulutuskritiikkiin.

”Kulutusta kritisoidaan ympäristön tilaan vedoten, mutta tuotannon vähentämisestä ei juuri puhuta, vaikka ylituotanto on ongelman toinen puoli ja tuhoaa maapallomme. Lisäksi se on suurelta osin turhaa. Jos esimerkiksi lopettaisimme nyt kaiken talvi­takkien tuotannon, montako vuotta ihmiskunnalle riittäisi vielä talvitakkeja jos olemassaolevat saataisiin mielekkäästi jaettua tarvitseville?” Sovijärvi kysyy.

Joutilaisuus yhdistetään usein syrjäytymiseen ja esimerkiksi päihteisiin. Sovijärvi myöntää ongelman:

”Syrjäytyminen johtaa helposti erilaisiin addiktioihin ja muihin sijaistoimintoihin. Addiktiivisista asioista saa jotain, mutta ei kuitenkaan täysin sitä mitä kaipaa. Aiemmin shoppailin sijaistoimintona, kun oli tylsää. Vieläkin välillä selaan söpöjen tyyppien kuvia somessa helpottaakseni yksinäisyyden tunnetta”, Sovijärvi tunnustaa ja muistuttaa Bruce K. Alexanderin klassisesta rottapuistokokeesta. Sosiaalista elämää virikkeellisessä häkissä eläneet rotat, eivät jääneet koukkuun morfiiniin, vaikka sitä oli vapaasti saatavilla. Toisin kuin yksin ja virikkeettömässä häkissä eläneet.

Joutilaassa elämässä keskityttäisiin shoppailun, viihteen ja muiden sijaistoimintojen sijaan todellisten tarpeiden tyydyttämiseen ja esimerkiksi mielekkäisiin ihmissuhteisiin.

”Tarvitsemme vapaita tiloja, joissa voi tavata sekä vanhoja tuttuja että uusia ihmisiä; tilaa taiteelliselle toiminnalle ja omaehtoiselle liikunnalle”, Laakso tiivistää.

Ihmiset voivat mahdollisimman tasa-arvoisesti käyttää erilaisia resursseja. Tämä utopia näkyy jo arjessa.

”Kirjastot ovat tästä loistava esimerkki, arkipäivän kommunismia. Ja vallatut talot! Kauppakeskuksessakin voi olla vapaata tilaa, kuten Kalasataman Vapaakaupungin Olohuone. Ja Suomessa jokamiehenoikeudet sallivat kulkemisen toisten mailla”, Sovijärvi listaa.

Joutilaistonkaan elämä ei ole pelkkää vapaa-aikaa. Työstä luopumisen utopioissa tekniikan kehitys vapauttaa ihmiset yhä useammista töistä. Ihmisille kuitenkin riittää tehtävää ekokriisin ratkaisemisessa.

”On mahdollista sekä vähentää kulutusta että lisätä tekniikkaa, jos tekniikka valitaan järkevästi tarpeen mukaan eikä vaan sen takia että saataisiin tuotettua ja myytyä lisää tavaroita”, Laakso uskoo.

”Tuotannon pitää olla kestävää. Esimerkiksi ruuantuotantoa pitää siirtää kaupunkeihin. Kaupunkiviljely on ehdottomasti paras tapa varautua tulevaan ekokatastrofiin. Siirtyminen suurteollisuustuotannosta omavaraisempaan talouteen ei tapahdu hetkessä ja sitä pitää opetella. Ja vaikka katastrofi sitten tulisikin, niin paras tapa kulkea sitä kohden on rakentaa parempaa maailmaa”, Sovijärvi kannustaa.

Kirjeitä joutilaistolle ladattavissa ilmaiseksi pageshare.fi-palvelussa.

Cristina Andersson

tietokirjailija, tekoälyn ja robotiikan asiantuntija

”Robotit auttavat kolmella tavalla hyvän elämän luomisessa: niiden avulla voi torjua ilmastonmuutosta, ne antavat inhimillistä hoivaa ja auttavat oppimisessa.

Robotit auttavat ympäristöön liittyvässä olosuhteiden parantamisessa ja haittojen ennaltaehkäisyssä. Ne tekevät tutkimusta paikoissa, joihin ihmiset eivät pääse: merenpohjassa, aavikoilla, viidakoissa ja avaruudessa. Näin saamme dataa, jota tarvitsemme parannusten tekemiseen. Vuonna 2120 datan käsittely on yhä tehokkaampaa kvanttitietokoneiden avulla. Saamme tietoomme yhä tarkempia toimenpiteitä, joilla käännämme ilmastonmuutoksen kohti positiivista.

Robotit auttavat myös väestön ikääntymisessä. Varsinkin länsimaita ja Aasiaa vaivaa väestön nopea vanheneminen. Robotit auttavat ihmisten hoitamisessa ja tarjoavat jokaiselle, myös ikääntyneille, sairaille ja vammautuneille, mahdollisuuden elää arvokasta elämää. Tekoäly, kvanttilaskenta ja kvanttikemia mahdollistavat yksilöllisempiä lääkkeitä, ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä ja hyvän elämän suunnitelmia, joiden avulla ihminen pysyy mahdollisimman terveenä.

Kolmas asia, jossa robotit voivat olla avuksi, on oppimisen tukeminen. Ihan jokainen ihminen saa maapallolla opetusta, juuri sellaista, jota hän tarvitsee oman elämänsä rakentamiseksi. Robotit auttavat esimerkiksi kielten oppimisessa.”

Miika Auvinen

Lue juttusarjan muut osat:

Osa 1: Kuvitella toisenlaisia tulevaisuuksia

Osa 3: Kestävien paikallisyhteisöjen utopia

Osa 4: Tutkijan tulevaisuus on inhimillinen