Poikatutkimus
Tuija Huuki, Antti Kivijärvi, Harry Lunabba (toim.)
Tuore kokoomateos Poikatutkimus antaa kyytiä pojan ja lapsimaskuliinisuuden yksipuolisuudelle. Kautta kirjan toistellaan, miksi ”pojat eivät ole poikia”.
Poikatutkimus koostuu 13 eri tieteenaloja edustavasta artikkelista, joiden kokoamisella yksiin kansiin tekijät tuovat näkyviin poikana olemisen ja poika-kategorian moniulotteisuutta. Artikkelit on jaoteltu neljään osaan, joiden teemat liittyvät historiaan, koulumaailmaan, haavoittavuuteen/haavoittuvuuteen ja yhteisöihin.
Kokonaisuus liikkuu suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin maisemissa, mutta pyrkii intersektionaalisuuteen. Tämä näkyy siinä, miten poikia ja heidän muodostamiaan kulttuureja lähestytään niin kaupunki–maaseutu-akselin, maahanmuuttajataustan kuin sateenkaarikategorioiden kautta.
Monessa näistä suhteista poikien ja heidän yhteisöjensä rajoja muodostetaan jotain toista vasten, toiseuttamalla oman identiteettikategorian selkeyttämiseksi. Mutta monissa tulee näkyväksi positiivisia ja kestäviä tapoja rakentaa yhteisöllisyyttä.
Teos sopii käteen sekä sukupuolirooleja uudistavalle vanhemmalle ja akateemisesta sukupuolentutkimuksesta kiinnostuneelle lukijalle että kasvatus- tai sotealan ammattilaiselle, joka työssään on tekemisissä poikien kanssa.
Hegemoninen maskuliinisuus tuntuu artikkelien perusteella muodostavan perustavanlaatuisen ristiriidan poikalapselle. Se asettaa lapsuuden herkkyyttä ja feminiinisiä piirteitä vasten täysin vastakkaiset olemisen tavoitteet.
Myös käsitettä ”miehen malli” puidaan ristiriitana, joka kaikessa abstraktiudessaan vangitsee pojan puristavaan sukupuolirooliin. Huoli pojille tarjotusta miehen mallista, ja toisaalta sen puuttumisen seurauksista pojan kasvulle, on elänyt vuosikymmeniä. Se on versonut niin yrityksiä palkata yksittäisiä henkilöitä tätä osaa täyttämään kuin saada isiä kotiin lastensa luo.
Yhteiskunnan tarjoama miehen malli tuntuu olevan hegemonisen maskuliinisuuden stereotyyppinen kuva, ei mikään kujerrellen vaippoja vaihtava koti-isä. Suuresta osasta artikkeleita kaikuu tämä ristiriita: toisaalta usein väitetään, että poikien tulee saada olla omia itsejään, tuntevia ja suojeltavia lapsia, mutta samaan aikaan heitä ohjataan kohti yksiulotteista miehen mallia. Kun joku reagoi mallin mukaisesti, vaikkapa toteuttamalla maskuliinisuutta väkivallalla, on liian helppo todeta: ”Pojat on poikia.”
Käy selväksi, että pojat seuraavat käytöksessään kasvattajien toiveita, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Jos malli esimerkiksi on, että mies ei lue kirjoja, on turha olla huolissaan poikien lukuinnosta.
Kovat maskuliinisuusarvot hankaloittavat kaikkien elämää. Seurauksina Suomessa vielä elinvoimaisesta kovasta miehuuskäsityksestä kirjassa mainitaan muun muassa rajoittunut tunneilmaisu, vähäinen avunsaanti, huonompi kouluttautuminen sekä väkivallan pitäminen miehen luontaisena toimintatapana.
Jälkimmäinen on nähtävissä jo päiväkodin kiusaamistilanteissa, ja se jatkuu aina Suomen tilastokärkisijoihin miesten naisiin kohdistamassa väkivallassa.
Sukupuolista tyttö on usein sellainen kategoria, jota alisteisesta asemastaan johtuen pyritään aktiivisesti muokkaamaan ja kyseenalaistamaan. Kirjan avulla tarjotaan mahdollisuutta irrottaa myös pojan käsite paikaltaan muuttumattomana lokerona, jotta sen eri nurkat ja mahdollisuudet saadaan valaistua.
Pojan käsitteen sisältä paljastuu valtava määrä eri tapoja toteuttaa poikana olemista. Luontaisena pidetyn yhden roolin sijaan löytyy haarautuvia, ympäristön asenteista riippuvia reittejä. Tässä vastuullisiksi osoitetaan poikien itsensä lisäksi kasvattajat perheestä opettajiin ja urheiluvalmentajiin
Susi Nousiainen
