Helsingin Kallio on esitystaiteen kyllästämä. Erityisesti drag, burleski ja stand up -komedia nauttivat suosiota.
Vielä viisi vuotta sitten burleski nähtiin Helsingissäkin nörttien yliseksualisoituna vaihtoehtokulttuurina. Spoken word -keikoille mentiin kuuntelemaan vihaisia ihmisiä, joilla ei ole kustannustoimittajia, ja drag oli matkalla unohdukseen. Pelkkä stand upin mainitseminen herätti myötähäpeää.
Nyt meillä on esiintyjiä, jotka elävät lipputuloilla, uusia klubeja perustetaan ja uusia esiintyjiä hakeutuu alalle.
Underground- eli vaihtoehtotaiteita yhdistää yksi asia: niitä ei tueta merkittävillä apurahoilla. Backstage on portaikossa, tai se tarkoittaa paria tuolia tungettuna tahmaiseen nurkkaan oluttynnyrien sekaan. Harjoittelu on vapaaehtoista, ja hiottu esiintyminen häviää merkityksessä raa’alle energialle. Esiintyjät ovat osa yhteisöä, ja esityksen jälkeen he saavat juoman baarista ja tulevat yleisön joukkoon. Jos haluaa lavalle, pitää vain pyytää. Sen takia ei tarvitse käydä kouluja. Lava on koulu, jonne pitää kiivetä satoja kertoja ennen kuin hommasta alkaa saada liksaa – jos silloinkaan.
Teatteritaustaisena näen, että monilla esiintyjillä ei ole ammattitaitoa, jota vaadittaisiin ammattiteatterissa. Näen eleitä, jotka eivät mene perille vaan katoavat. Ehkä vitsin kärki olisi ollut napakampi sanajärjestystä vaihtamalla. Tiedämme, ettei se mennyt täydellisesti, mutta olemme täällä osittain juuri sen takia.
Ravintola Lepakkomiehen Jaahas-drag-illoissa on avoin ja aktiivinen tunnelma. Drag Me To HEL puolestaan ei ole pelkästään esitys vaan kokonainen yhteisö. Minun ja Aatu Raitalan kuukausittainen englanninkielinen Comedy Idiot on saanut oman kulttimaineensa ja seuraajansa. Samoin Heikki Viljan Kallio Komedibolaget.
Uusia rutiineja kehitetään päivittäin ja viikoittain, eikä kenenkään tarvitse odottaa apurahapäätöstä tarttuakseen hommiin. Esiintyjät kertovat omia, eivät muiden tarinoita. Tällä hetkellä tämä tuntuu juuri oikealta tavalta paketoida taidetta. Ehkä osa yleisöstä suhtautuu nykyään epäilevästi siihen, että esiintyjä kertoo toisten tarinoita – esityksen autenttisuutta arvostetaan.
Samaan aikaan koomikot tietävät, että heidän alansa tähdet nettoavat kymmeniä miljoonia tuotteistetuilla esityksillään Netflixissä. Jokainen drag-taiteilija taas tietää, että pääsy RuPaul’s Drag Race -tosi-tv-ohjelmaan on lippu kansainväliseen menestykseen.
Ehkäpä näiden osallistavien ja rahoitusta vailla olevien taidemuotojen suosion takana ei olekaan kansantaiteen uusi tuleminen. Ehkä kyseessä onkin itsekäs kunnianhimo ja nyökkäys alati läsnäolevalle amerikkalaiselle kulttuurille, joka ohjaa taidettamme – ja unelmiamme.
Jamie MacDonald
(suomentanut Jari Tamminen)
