Pelkkä tieto ei riitä, vastarinnan veteraanit kertovat. Taiteen ja aktivismin tulee koskettaa ihmisten haluja.

Kaksikko uskoo syvästi vastarinnan kult­tuuriin.

”Meidän on purettava tämä kapitalistinen järjestelmä, joka johtaa väistämättä ekosysteemin romahtamiseen. Kapitalismia ei voi hienosäätää, eikä ole olemassa vihreätä kapitalismia. Meidän on yksinkertaisesti siirryttävä pois siitä ja jatkuvan kasvun mallista”, John Jordan julistaa.

On aurinkoinen kesäpäivä Helsingin edustan Vallisaaressa, ja viereisessä pöydässä yliopisto-opiskelijat pulisevat lounaansa yli. Naapurisaarelta Santahaminan varuskunnasta kantautuu ammuskelun pauketta.

John Jordan ja Isabelle Frémeaux ovat pitkän linjan aktivisteja, jotka ovat yhdistäneet tekemisiinsä luovat keinot ja taiteen. Vuonna 2004 he perustivat Laboratory of Insurrectionary Imagination -kollektiivin. Siitä asti kaksikko on systemaattisesti keskittynyt taiteilijoiden ja aktivistien yhteen saattamiseen. Tavoitteena on hahmottaa ja opettaa uusia luovia vastarinnan muotoja.

”Taiteilijat kykenevät ajattelemaan laatikon ulkopuolella, mutta heillä on usein isot egot, koska koko taidemaailma pyörii henkilöbrändien ja ‘kuuluisa taiteilija’ -kultin ympärillä. Aktivistit puolestaan ovat parempia yhteiskunnallisen kritiikin suhteen ja hyviä työskentelemään ryhmässä, mutta heiltä puuttuu usein taiteilijoiden luovuus”, Jordan listaa viiteryh­mien ominaisuuksia.

Jordanin ja Frémeux’n toi Suomeen Helsingin yliopiston ja Taide­yliopiston kymmenen päivän mittainen kurssi Think Like a Forest, joka pyrki löytämään uusia tapoja taklata ilmastokriisi ja jonka vetäjinä he toimivat.

”Helsingissä oli erityisen kiinnostavaa tuoda yhteen taideopiskelijoita ja tieteilijöitä ja osoittaa, että metodejamme voi hyödyntää myös hieman eri ryhmien opettamisessa.”

Ei riitä, että tunnistaa ongelman ja kertoo siitä yleisölle. Frémeaux’n ja Jordanin mukaan viesti pitää välittää yleisölle niin, että se herättää huomion, jää mieleen ja kannustaa toimimaan.

Vuosikymmeniä aktivismin piirissä toimineen kaksikon mielestä yksi kansalaisjärjestöjen, aktivistien, tieteilijöiden ja vasemmiston iso ongelma onkin – hieman ristiriitaisesti – usko siihen, että tieto on avain ­ongelmiin. Suurelle yleisölle voi kertoa vaikka sen, että joka päivä 200 eliö­lajia kuolee sukupuuttoon elämän­tapamme takia, mutta tämän kertominen ei kuitenkaan tuota muutosta.

”Taiteen ja aktivismin ja artivismin rooli on koskettaa ihmisten haluja. Rationaalinen ajattelu ei muuta ihmisiä, halut ja toiveet muuttavat. Tässä kapitalismi on erittäin taitava. Mainonta vetoaa juuri haluihimme, ja usein me kriitikot vetoamme aivan liikaa rationaalisuuteen”, Frémeaux toteaa.

Mainonta ohittaa analyyttisen mielen ja sukeltaa suoraan vastaanottajan tunteisiin, josta se sitten luikertelee muuallekin. Aktivistien ja tiedeyhteisön pitäisi ottaa tästä opikseen. Taistelu ilmastonmuutosta vastaan on samalla taistelu ihmisten sydämistä.

Jordan ja Frémeux kutsuvat tempauksiaan kokeiksi, sillä kokeilla – kuten meillä kaikilla – on aina myös lupa epä­onnistua.

Jordan aloitti yhteiskunnallisen ja yhteisöllisen työn parissa jo 1980-luvulla. Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä hän oli perustamassa kansainväliseksi ilmiöksi kasvanutta Reclaim the Streets -liikettä, joka haastoi käsitykset siitä, mitä julkisessa tilassa saa tehdä. Samalla hän toimi luennoitsijana Sheffield Hallam -yliopistossa ja työskenteli Naomi Kleinin The Take -elokuvan parissa. Laboratorio of Insurrectionary Imagination -kollektiivin myötä Jordan on muun muassa järjestänyt pyörämielenosoituksia Kööpenhaminan COP15-ilmasto­kokouksen aikana ja heitellyt pankkiireja lumipalloilla.

Frémeaux luopui vuonna 2011 media- ja kulttuuritutkimuksen dosentin tehtävistään Lontoon Birkbeck College -yliopistossa ja on sittemmin keskittynyt toiminnalliseen aktivismiin.

Frémeaux ja Jordan ovat asuneet vuosia Länsi-Ranskassa Notre-Dame-des-Landesin ZAD-yhteisössä. ZADin nimi tulee ranskankielisestä käsitteestä zone à défendre (”puolustettava alue”), ja pelkkä asuminen siellä on vastarinnan kulttuuria.

”Reilun 1 600 hehtaarin laajuinen alue on ollut 50 vuoden ajan viljelijöiden ja aktivistien valtaama. Sinne kaavailtiin aikanaan uutta kansainvälistä lentokenttää”, Jordan kertoo ja jatkaa: ”Alueella on 70 asuntoa, joissa asuu pysyvästi noin 300 henkilöä. Meillä on oma radioasemamme, oma sanoma­lehtemme, oma leipomo ja terveyspalvelut sekä oma järjestyksenvalvonta – poliisin ei ole tarvinnut käydä alueella vuosiin.”

Yhteisö voitti juuri viimeisimmän oikeustaiston valtiota vastaan ja lentokenttähanke hylättiin. Samalla valtio tosin ilmoitti häätävänsä asukkaat joka tapauksessa.

”Mutta saamme paljon tukea ulkopuolisilta. Aina kun järjestämme toimintaa, meillä on tuhansia, jopa kymmeniätuhansia ihmisiä tukemassa meitä. Meillä on siis käynnissä koe, joka osoittaa, että paikallisen tason suora toiminta voi olla hyvin tehokas ja toimiva.”

Asuminen ZADissa tekee elämästä myös altista ikäville yllätyksille, Jordan kertoo.

”Huhtikuun 9. päivänä viranomaiset aloittivat suuren operaation häätääkseen meidät asunnoistamme: paikalle saapui puolitoista tuhatta poliisia tankkien ja dronejen ja helikoptereiden kanssa. Poliisit ampuivat leiriin tuhansia kyynelkaasukranaatteja.”

Aktivistien esittämä vaatimus jatkuvan kasvun ideologian ja kapitalismin kumoamisesta on tietenkin röyhkeä ja hieman utopistinenkin. Jordan ei kuitenkaan pidä sitä kohtuuttomana tai edes mahdottomana.

”Jos mietimme 300 vuotta taaksepäin, silloin enemmistön mielestä tummaihoisilla ihmisillä ei ollut sieluja ja oli täysin sopivaa pitää heitä orjina. Tämä vaikutti mahdottomalta muuttaa, mikä tänään tuntuu täysin absurdilta.”

Toiseksi esimerkiksi Jordan nostaa kuninkaalliset. Vielä 300 vuotta sitten heidän uskottiin hallitsevan Jumalan armosta. Tämäkin tuntuu nykyään jo absurdilta.

”Jonain päivänä jatkuva kasvu ja teollinen kapitalismi ja niiden halu nostaa raha elämän yläpuolelle tulevat näyttäytymään yhtä absurdeina ajatuksina. Saavuttaaksemme tämän tarvitsemme monenlaisia työkaluja. Yhtä niistä nimitämme vastarinnan kulttuuriksi.”

Kulttuuriin kuuluu oppiminen toisilta. Frémeux sanoo sen myös syyksi matkalle Suomeen.

”Emme halua toimia vain meta­tasolla, jossa aktivistit elävät ja liikkuvat keskenään maasta toiseen ja kokouk­sista konfe­rensseihin.”

Frémeux kuvailee, kuinka hänen aktivismiturismiksi määrittelemä ilmiö voi kehittyä niin, että yhteiskuntien yläpuolella leijuu oma aktivistien kerros, jolla ei ole todellista kosketusta ympäröivään yhteiskuntaan. Aktivisteille on elintärkeää työskennellä monenlaisten ihmisten kanssa ja löytää paikalliset ongelmat, joista ihmiset saavat otteen. Yksi ilmastonmuutokseen liittyvä ongelma esimerkiksi on se, että aihe on niin abstrakti ja suunnaton.

”Ihmisiä on aika vaikea saada barrikadeille molekyyleillä ja niiden osuudella ilmakehästä”, Jordan selventää. Vaikuttavuuteen pyrkivien aktivistien on löydettävä kaikkialta niitä paikallisia mekanismeja, joihin vaikuttamalla voi vaikuttaa vaikka ilmastonmuutokseen.

”Ja toiminnan myötä pitää aina tarjota vaihtoehtoja kritisoidulle asialle”, Jordan muistuttaa.

Kumpikaan kaksikosta ei karsasta ajatusta lain rikkomisesta tarvittaessa, mikä näkyy jo heidän valitsemassaan asumisratkaisussa. Molemmat huomauttavat, että toisinaan sääntöjen rikkominen on moraalisesti ainoa oikea valinta.

”Aloitamme harjoituksemme aina sillä, että pyydämme kaikkia naiseksi identifioituvia ja housuihin pukeutuneita nousemaan seisomaan. Sen jälkeen pyydämme kaikkia ehkäisyä käyttäneitä nousemaan seisomaan. Pyydämme kaikkia ammattiliittoon kuuluvia tai kuuluneita nousemaan seisomaan. Kaikkia lakkoon osallistuneita nousemaan. Kaikkia itsenäisiä ja riippumattomia sanomalehtiä lukeneita nousemaan. Ja sitten kysymme: ‘Mikä yhdistää teitä kaikkia?’”

Jordan vastaa esittämäänsä kysymykseen saman tien: ”Kaikkia listaamiamme asioita yhdistää se, että ne ovat olleet kiellettyjä ja että niiden kieltoja on vastustettu tottelemattomuuden kautta.”

Hän siteeraa Oscar Wildea, jonka mukaan tottelemattomuus on ihmisen alkuperäinen hyve ja jonka mukaan kehitys on aina seurausta tottelemattomuudesta. Frémeaux kuitenkin muistuttaa, että kapina silkasta kapinan ilosta ei ole vielä itsessään merkityksellistä.

”Toisinaan aktivistipiireissä esiintyy myös pakkomiellettä, että on rikottava sääntöjä. Minulle kyse on strategiasta – siitä, että löytää kulloinkin parhaan tavan toimia. Ei minua kiinnosta tehdä jotain vain siksi, että se on laitonta, enkä jätä mielestäni oikeaa ­asiaa tekemättä siksi, että se on laitonta.”

Säännöt ja lait muuttuvat aina ennemmin tai myöhemmin, eikä vastarinnan kulttuuri tarkoita, että kaik­kien tarvitsisi rikkoa lakia.

”Jokaisen on tärkeä löytää oma tapansa ja tahtinsa toimia”, Frémeaux toteaa.

”Me emme ole mikään aktivistitehdas, vaan tavoitteenamme on opettaa ja kannustaa ihmisiä luottamaan itseensä ja saavuttamaan kapasiteettinsa. Olemme kaikki kusessa, ellemme saa itsestämme enemmän irti. Yhdessä löydämme voiman kohdata se absoluuttisen massiivinen vastus, joka meillä on edessämme.”